Keskusteluiden kautta oivalsin kuitenkin sen, ettei elämä (ja blogi sen ilmiönä) ole suora, noususuhdanteinen linja. Välillä ollaan lähempänä jonkinlaista ydintä, välillä loitompana, mennään ees ja taas. Vain opin määrä kasvaa, mutta usein nämäkin läksyt paljastavat itsensä vasta aikojen kuluttua. Uskon, että harha-askeletkin ovat tarpeen, ja nyt alan ymmärtää ja hyväksyä, ettei niitä tarvitse myöskään peitellä.
Jotta voisi tunnistaa oman äänensä, täytyisi tietää kuka on. Tätä tutkimusmatkaa olen tehnyt nyt aktiivisesti jonkun tovin, ja ainakin kuvitellut päässeeni jo jonkinlaisen polun päähän kiinni. Viikonloppuna käyty keskustelu sai minut pohtimaan asiaa uudesta kulmasta. Puheltiin siitä, onko olemassa jonkinlaista persoonallisuuden, minuuden ydintä, joka säilyy aina samanlaisena, vai onko minuus vain nippu luonteenpiirteitä, jotka ajan myötä muokkautuvat, vaihtuvat, vahvistuvat ja heikkenevät? Oli vaikea keksiä perusteita sille, etteikö minä olisi jatkuvassa muutoksessa oleva, kehittyvä ja vaihteleva muoto.
Tällaiselle kuka olen? mitä haluan? -kysymyksiä jatkuvasti pyörittelevälle sanoma siitä, ettei lopullista minuutta ole olemassakaan, on märkä rätti vasten kasvoja.
Vastauksia ja lopullisia totuuksia kärttävänä jatkoin keskustelua toisessa seurassa myöhemmin. Jos jonkinlaiseen tulokseen elämästä ylipäätään olen tullut, niin sellaiseen, että "lopullinen vastaus" on eräänlainen ykseys, kaiken yhteys. Niinpä tämä jatkokeskustelu johti päätelmään, jossa meistä kunkin sisäinen ydin on lopulta yksi ja sama: jollain lailla yhteinen aina oleva ei-oleva. Tiemme ovat erilaiset, mutta polut johtavat kaikki samaan päämäärään - kaikkialle ei-minnekään.
Näin ollen elämän tarkoitus olisi löytää oma polkunsa kohti tuota kaiken alkua, loppua, niiden välistä ja ulkopuolista. Kuuntelemalla itseään ja intuitiotaan, olemalla läsnä, voi tavoittaa taipaleen alun ja hiljalleen alkaa tietää, mitkä askelet kuuluu ottaa. (Ja uskon noiden askeleiden sisältävän pääasiassa myötätuntoa, hyväksymistä ja pyyteetöntä rakkautta, jokaisen vastatessa noihin sisimpänsä tarpeisiin omalla tavallaan.)
Tietystikään mitään lopullisia vastauksia ei ole, eikä niiden etsiminen ole muuta kuin ajanhukkaa ja tämän hetken väheksymistä. On kuitenkin helpompi olla ja elää, jos on jonkinlainen käsitys olemisesta (vaikka tuo käsitys jatkuvasti muuttuisikin - sillä sellaista on elämä). Lohdullisen epäloogisen loogista, vai mitä?
Niinpä.. Ihminen on kummallinen olento. Haluamme määritelmiä ja rajoja, selityksiä.. ja joskus aika deterministisiäkin vakuuksia, tunteaksemme olomme turvatuksi, itsemme "omaksi itseksemme" ja sitä kautta ehkä tulevaisuutemmekin vähemmän pelottavaksi. Kuitenkin sitten nuo määritelmät usein päätyvät olemaan myös se rajoittava tekijä. Emme näe rakentamiemme rajojen ja vakuuksien ulkopuolelle, ahdistumme tai koemme ettei tapahdu "kehitystä." Tasapainoilu irti päästämisen ja paikallaan pysymisen välillä voi olla joskus kovin turhauttavaa. Ihminen kaipaa merkityksellisyyttä, mutta olisi kai hyvä muistaa että asioilla on vain juuri se merkitys, jonka me niille annamme. Vakuuksia ei ole, mutta se miten kohtelee niitä omia merkityksellisyyksiään...se lienee se ainoa hatara vakuus mistään. Vastausten etsiminen ei mielestäni ole koskaan ajanhukkaa, eikä tämän hetken väheksymistäkään. Mitäpä jos sanoisitkin etsiväsi merkityksiä, merkityksellisyyttä?
VastaaPoistaOlen viime aikoina alkanut hiljalleen todella ymmärtää sitä, miten paljon pelko elämääni sanelee. Pelko osaa pukeutua niin moniin asuihin, ettei sitä useinkaan edes tunnista. Määritelmien kaipuu on juuri sitä itseään, tuntemattoman pelkoa. Kun sillä on nimi, se ei ole enää tuntematon eikä pelottava. Harmillisesti vain nämä määrittelyt harvoin vastaavat todella ilmiötä, jota niiden kuuluisi kuvata, ja niin määritelmät joutuu tekemään jatkuvasti uudestaan, eikä pelkokaan siten koskaan katoa kuin hetkeksi.
PoistaKehitystäkin tapahtunee koko ajan, ahdistus tulee siitä, kun ei jatkuvasti mennäkään sitä itse määriteltyä unelmaminää tai unelmatulevaisuutta kohti...
Vastausten etsiminen ei sinällään ole ajanhukkaa, ilmaisin itseäni tuossa vähän huonosti ja turhan jyrkästi. Tarkoitin eräänlaista sitten kun -elämää, jolloin tämä hetki jää kuvitelmissa elävän maailman jalkoihin, kun katse on visusti siinä jossain kaukana siintävässä lopullisessa totuudessa.
Pidän ajatuksesta, että etsisi hetken merkityksiä. Kaikesta merkityksellisyyden etsiminen tuntuu jotenkin painavalta... Hmm. Tätä on hankala pukea sanoiksi näin yhtäkkiä ainakaan. Ehkä voin tuoda sen ilmi jotenkin tätä kautta: Olen saanut voimaa siitä ajatuksesta, että kaikki on ohikiitävää ja kaikkeuden mittakaavassa aina pientä. Se, mitä teen tänään, on jo huomenna unohdettu. Elämääni ei sadan vuoden päästä tulee kukaan muistamaan (tai mahdollisesti joku jälkikasvun jälkikasvu, mutta eivät hekään yksityiskohtaisesti, vain kaskunomaisia sieltä täältä). Silti se ei vähennä tämän yhden ihmiselämän merkityksellisyyttä, vaan oikeastaan nimenomaan tekee siitä jollain tapaa arvokkaan. Se on ainutkertainen lahja, joka on annettu minulle hetkeksi. Sen ymmärtäminen, ettei millään oikeastaan ole mitään sen suurempaa väliä, vie pois suurimman paineen. Mutta ei se tietenkään tarkoita sitä, että voisi käyttäytyä miten huvittaa - olen vastuussa siitä, että arvostan tätä pienen hetken lahjaa ja yritän käyttää sen hyvin. Kokonaisuutena merkitysten ja merkityksellisyyden jahtaaminen tuntuu siltä, kuin yrittäisi ottaa kiinni tuulen. Mutta ehkä tässä tulee myös vastaan kirjoittamisen rajallisuus ilmaisumuotona, kaikkia vivahteita on vaikea saada kuuluville.
Mielelläni jatkan tätä keskustelua, toivoinkin, että juuri tämä teksti saisi kommentteja! Tämä asia kun ei tosiaan ole mielessäni mikään jäsennelty ja selkeä kokonaisuus, ja erilaiset ajatukset tähän "perimmäiseen kysymykseen" liittyen kovasti kiinnostavat.
Oh, tulipas oltua hankala sanankäänteissään. Yksittäisen elämän vastuu on mielessäni sama kuin yksittäisen pisaran meressä: pieni, mutta ei olematon, vaan juuri sopivan kokoinen sitä pisaraa varten. Kuitenkin ajattelen eläviäkin yhtenä kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja siten jokainen on vastuussa kokonaisuudesta itsensä verran.
PoistaJa kirjoittamisen rajallisuudella tarkoitin ihan vaan, että toivon sinun vielä jatkavan, ja kertovan enemmän siitä, mitä tarkoitat merkitysten ja merkityksellisyyden etsimisellä?