maanantai 23. helmikuuta 2015

Koukulla

Taas olen intoutunut virkkaamaan. Helposti kaikenlaisia lankakäsitöitä tulee pitäneeksi samankaltaisina, mutta kyllä neulominen ja virkkaaminen ihan eri maata ovat. Neulominen tuntuu jollain tapaa jäykemmältä ja enemmän sääntöjen seuraamista vaativalta, kun virkkaus taas taipuu helpommin kaikenlaisiin hullutuksiin. Ainakin näin on minusta tuntunut.


Eräs ilta näpersin eteiseen pari uutta koukkua avainpussukalle, kauppakasseille ja sen sellaisille. Inspiroiduin sellaisista naulan, parin naulakoista, joiden koristeena on kauniisti maalattu laatta. Vähän tuollaisia pimeässä äherretyn näköisiähän nuo ovat, ja kehykseen olisi voinut laittaa rautalankaan useammankin kerroksen, mutta en valita. Niissä on koukut, joihin voi ripustaa asioita - siis täyttävät tarkoituksensa. Tästä on hyvä jatkaa kehittelyä! (Ohjeet Novitan syksyn 2013 numerosta, malli 51.)


Mrrrttakerhon Suuri Yhteisprojekti nro 2 on käynnistynyt! Päätimme tehdä eräälle tulevalle ihmistaimelle peiton 15 sentin neliöpaloista. Olen saanut valmiiksi kolme, ja lisääkin himottaisi. Pitäisi kyllä ehkä jättää jotain muillekin... Yksi on tehty tutulla isoäidin neliön ohjeella, toinen soveltaen aiemmin mainitusta Novita-lehdestä ja kolmas, erikoissuosikkini, on Perhe auringonkeltaisessa talossa -blogin vauvanpeitto-ohjeella. Tuo ohje on tosi hyvä, opinpa tekemään ketjusilmukkapötkön sijaan ihan oikean pylvään näköisen kerroksen aloituksen! Lanka on 7 veljeksen Raitaa värissä 834 ja koukku 3½ tai 4 (ei voi kaikkea muistaa).

Työn alla on myös pipo, jota puran ja virkkaan osaamatta päättää, tuleeko siitä hirmu hieno vai ihan kamala. Luulen, että seuraavaksi lakkaan arpomasta ja teen vaan. Ei se sitä paitsi edes ole omaan päähän päätymässä, hehee!

torstai 19. helmikuuta 2015

Kevätkukkia ja (mielenkin)kuvia

Aamulla heräsin naapurista kantautuviin "Tuu kattoon! Kato!" -huudahduksiin ja arvasin rientää ikkunaan. Kotitietä tallusti poispäin korvat lurpaten kuka muukaan kuin Totoro (eli kämppis matkalla viimeisen koulupäivänsä viettoon - parin kolmen kilometrin verran ihmisiä ilostuttaen). Harmillisesti en ehtinyt napata kuvaa, mutta ehkä joskus on hyvä jättääkin joitakin otoksia vain mielen kansioihin.

Kerran näin vanhan, ruttuisen miehen istuvan kuskin paikalla ruumisautossa, puku päällä, mietteliäs ja syvä katse kasvoillaan, tupakkaa poltellen. Kuva oli niin täydellinen, kuin lavastettu. Aikani harmittelin, ettei minulla ollut kameraa mukana (ja jos olisikin ollut, en tiedä olisinko tohtinut kuvata ventovierasta), mutta toisaalta edelleen, useammankin vuoden päästä, pystyn palauttamaan mieleeni tuon hetken kuin valokuvan.


Kuvasin taas tulppaaneja. Kukat ovat varsin kiitollisia kuvausharjoitusten kohteita, niitä ei oikein saa tekemälläkään rumiksi, ja kuvasta tulee useimmiten jollain tapaa onnistunut. Nämä kyseiset yksilöt kasvattivat vartta astiassaan monta senttiä, mutta eivät auenneet vaan kuivuivat melkeinpä suut supussa. Kauniita ne ovat yhtä lailla, auki, kiinni, kuivuneina, tuoreina. Tuo kasvu vesijohtoveden voimalla ihmetyttää, samoin kuin se, että miten porkkanat ja perunat tietävät jääkaapin pimeydessä, että alkaa olla kevät?

Kyllä, olen ainakin Euraasian kolmanneksi lällyin.
Ikkunalaudallakin alkaa hiljalleen olla kevään ensi merkkejä. Kaupan basilika ja persilja saavat (ainakin toivottavasti) jatkaa elämäänsä pitkään uusissa mullissa ja ruukuissa. Siksak-nutussa viihtyvä rönsyliljakin on lisääntyneen valon myötä komistunut silmissä! Ja jottei blogi olisi vain täydellisen elämän näyteikkuna, jonkun kuvan laitamilta voi bongata ei niin kovin onnistuneen rukolan jatkokasvatusyrityksen.

Tarkennuksen (kuten oikeastaan kaiken muunkin) kanssa on vielä opettelua, mutta osaltaan noissa kuvissa viehättääkin se, että ne ovat vähän miten sattuu. Voi olla onnikin, ettei opettele kuvaamaan "liian oikein", vaan tekee kuten itsestä hyvältä tuntuu. Tietysti perusasioiden hallinta on hyväksi kuten kaikessa muussakin: opetellaan ensin säännöt, jotta tiedetään, kuinka voidaan rikkoa niitä, vai mites se oli.


Ei ehkä pitäisi mennä mihinkään lakkoon koskaan ikinä, sillä juuri kun päätin, että voisin olla ostamatta vaatteita (ostan niitä aika harvakseltaan), menin ja löysin kaksi täydellistä vaatekappaletta ja yhden ihan kivan (mutta puoli-ilmaisen). Kuten kuvista voi päätellä, hankittua tuli.

Puolustaudun sillä, että katsokaa nyt tuota mekon kuosia! Olisitteko itse muka voineet jättää tämmöisen oman onnensa nojaan? Sen on joku itse tehnyt, ommellut taskutkin, nappilistat, rypytetyn pääntien, ja vielä pistellyt käsin huolittelut hihansuihin. Se istuu ja sopii minulle oikein hyvin. Ja kaiken lisäksi tämä kaunein tunikamekko maksoi kaksi euroa!
(Se toinen täydellinen asia oli ihanasti huopunut, juuri sopivan kokoinen luonnonvalkoinen palmikkoneulevillatakki, sillä pärjännee säässä kuin säässä.)

Olen aika onnellinen.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Jäillä ja vähän kivisillä poluilla

Laskiaissunnuntaina ulkoiltiin, oikein koko perheen voimin: kämppikset, minä ja mielitietty. Käveltiin Tahmelan rannasta Saunasaareen, sieltä Pispalanharjulle syömään Cafe Tiibettiin ja lopulta illansuussa vielä Iidesjärven yli Viinikasta kotiin. Aurinkoenergia kihisi suonissa vielä illan hämärässäkin!


Palasin jäille seuraavana päivänä, mukanani vain nenäliina ja kamera. Näitä kuvia on varmastikin tulossa vielä lisää.


Tuon sinisen täydellisyys lähes salpaa hengen! Pienenkin järven jäällä on suuri ja lempeä avaruuden tuntu, kaikki on kaukana ja hiljaisempaa. Autiudessa on omanlaisensa turvallisuuden tunne, vaikka olenkin nähtävillä, minäkin voin nähdä kaiken. Ja toisaalta kaikki on perspektiivissä: vaikka tämä järvi onkin pieni, olen minä pikkuruinen sen pinnalla. Olen aina vähän arastellut jäällä kulkemista, keskitalvellakin, ehkä tämä rohkaistuminen on yksi niistä muutoksista, joita "uusi minä" on saanut aikaan.


Luin suosituksesta Mirkka Rekolan esseeproosakokoelmaa Muistinavaruus, ja kämppiksen hyllystä löytynyttä runokokoelmaa Virran molemmin puolin. Aluksi luin sanoja, sanoja, sanoja, sitten yritin keskittyneemmin ja turhauduin. Olen tyhmä, en vaan tajua! Kuin yrittäisi ratkoa piilosanaa, paitsi ettei tähän ole selkeitä sääntöjä ja ohjenuoria, joiden mukaan kulkea.

Tänään yritin uudelleen. Aloitin runokokoelman omaelämäkerrallisesta esipuheesta (joka löytyy myös Muistinavaruudesta), etsin vihjeitä ja yritin keskittyä, mieli tarkkana, mutta rentona ja vapaana. Hyppäsin puoliksi yli Muistinavaruuden muita runoilijoita koskevan osuuden, ja löysin jo jonkinlaisen tuttuuden tunteen. Kielellinen ilmaisu on vain niin kaukana siitä, mihin olen tottunut ja millaista tulkitsen automaattisesti.

Haluan pureutua tähän tovin, toivon keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni kohentuvan nopeasti. Pohdin aamusta sellaista, että olen koko ikäni etsinyt vastauksia, ehkä nyt olisi hyvä keskittyä kysymyksiin. Lopullisen vastauksen etsiminen saa minut turhautuneeksi, sillä ei mikään vastaus ole lopulta ristiriidaton. En osaa olla varma mistään, ehkä sen asian kanssa olisi hyvä tulla sinuiksi. Rekolalla varmaankin on siitä sanansa sanottavana.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Demoniset karkkivärit

En tiedä mikä paha henki minut valtasi Karnaluksissa bambulankoja valitessani, mutta ostoksia tutkiessani huomasin kokonaista kaksi kerää epämääräistä vaaleaa persikan sävyä. Jos ihmisellä ylipäätään voi olla inhokkivärejä, niin persikka on ehdottomasti minun. Se on sellainen epäväri, joka ei oikein sovi kellekään, paitsi ehkä 80-luvun epämukavalle nahkasohvalle. Ja sitten menen ostamaan sitä, ja vielä pastellin sävyssä. Kaksi kerää!


Ehkä luulin sitä vaaleanpunaiseksi (joka olisi myös uusi aluevaltaus väripaletissani, mutta jollain tavoin hyväksyttävämpi), tai en vain ajatellut. Johonkin se kuitenkin on käytettävä, ja ajattelin, että luutuna menee mikä vaan, jopa pastellipersikka.


Ja kappas! Kuten kämppis huomautti: niin kuin tarvitaan pimeyttä, jotta valo erottuisi, tarvitaan myös persikkaa, jotta muut värit saisivat loistaa. Yhdistettynä kirkkaampiin väreihin lopputulos on aika herkullinen ja muistuttaa söpöjä sokerikuorrutteisia kuppikakkuja! Vaalea pehmentää mukavasti vahvempia värejä, ja tekee kokonaisuudesta suorastaan suloisen.

Tämä ohje ei myöskään vaatinut sovellusta, vaan osasin tehdä ihan juuri niin kuin käskettiin. Kiva malli, kivalta näyttää, kivajesjes. (Ei syytä huoleen kuitenkaan, ostin myös ison läjän niitä "minun" värejäni, maan sävyjä ja muita murrettuja. Että ei tässä nyt aivan hulluksi olla tultu, tai hullummaksi ainakaan.)

torstai 12. helmikuuta 2015

Ystävälle ♥

Ystävänpäivälahjaksi ajattelin julkaista vapaaehtoistyöhommia varten askartelemani toivotuslappuset. Olin mukana järjestämässä ystävänpäiväkorttien askartelutuokiota, ja mukaan toivottiin valmiita toivotustekstejä. Oli hauskaa muistella, miten sellaista taitto-ohjelman tapaista käytettiinkään! Linkin takaa voi ladata tulostettavan pdf-version, alla kuvat aikaansaannoksistani. Voilà!


Tallinnan-langoista on valmistunut jo yksi työ! Meditaatiovirkkausluutu eteni päätepisteeseensä, ja tämmöinen siitä tuli:


Noilla väreillä oli ihana tehdä, vaikka muuten olikin aika hankalaa. Olisi aikamoista liioittelua sanoa, että tein rätin tällä ohjeella (koska en vaan osannut, ainakaan kyseisellä langalla ja koukkukoolla), mutta siitä inspiroiduin ainakin. Ja ihan kaunis lopputuloksesta tuli, vähän sellainen erityinen, mutta niinpä on saajakin, varsin erityinen. (Lanka siis Alizen Bamboo Fine ja kolmosen koukku.)

tiistai 10. helmikuuta 2015

Mrrrtta-retki Tallinnaan

Viikonloppu ulkomailla oli oikein mainio. Menomatka sujui rattoisasti bussikuskin 90-luvun hittejä sisältänyttä soittolistaa ja tölkkien toiveikkaita sihahteluja kuunnellen sekä virkaten, perillä juostiin ympäriinsä ja yritettiin muistaa aina välillä pysähtyä olemaan lomalla, ja takaisinkin päästiin hurjasta tuulesta ja laivan keinumisesta huolimatta. Yhdessä päivässä ja kahdessa yössä ei ehtinyt juuri mitään, mielelläni palaan Tallinnaan vielä toistekin! (Jäsen J:n sarjakuvamuotoinen ja informatiivinen raportti täällä, siellä tietoa mm. siitä, missä syötiin, ja miltä näytin, kun lähdin tuulen tempaaman oven matkaan.)


Yön kähmässä käytiin kiinnittelemässä neulegraffiteja. Yllä kaksi tekemääni sekä virkkausguru-Mrrrtan matkapuhde-siksakki (häntä on myös kiittäminen näistä kuvista!). Alla edellä mainitun virkkurin kirjovirkkaus sekä kommandopipoihin mieltyneen Mrrrtan tolpanpää-graffiti.


Olen tainnut vähän jäädä koukkuun noihin graffiteihin, jotenkin valtavan valloittava, helposti lähestyttävä ja sopivasti haastava tapa ilmaista itseään ja (ainakin yrittää) parantaa maailmaa!


Tulihan sitä ostoksiakin tehtyä. Lanka-hankintoja tein vuosien tarpeiksi (kuvasta puuttuu muutama sata grammaa), pellavaa pariinkin ompelukseen ja teetäkin toviksi. Langat, kankaat, vetoketjut ja puikot ostin Karnaluksista, Hansa Linasta sekä Sadamarketista kaiken krääsän keskeltä löytyneestä sukka-, lapas- ja lankapuodista. Teetä ostin enimmäkseen Chadosta (teen ystäville pakollinen!), pari pakettia (ja erittäin edulliset suitsukkeet ja käsivoiteen) rautatieaseman kauppahallista sekä sen takana sijaitsevalta torilta.

Kuvasta puuttuvat myös hätäpäissäni lähtöpäivänä käsityötorilta ostetut pitkät villasukat, jotka myöhemmässä tarkastelussa osoittautuivat tasona tehdyiksi (saa nähdä kuinka kauan niiden ompelukoneella ommellut saumat kestävät, hintaa ei tosin ollut juuri lainkaan, että ei sinänsä harmita), sekä propolis-uute ja ruusujuuritabletit.

Alkoholin järkyttävän halpa hinta laivalla ei saanut minua täysin raiteiltani (vain melkein), joten en hullaantunut ja kantanut enää noiden lankakilojen lisäksi valtavaa viinakuormaa (no vähän kuitenkin, mutta pääasiassa uuttamis-tarkoituksiin). Muutenkin reissu meni täysin tipattomissa tunnelmissa, ihan olen kyllä ylpeä, että laivalla ja Tallinnassa ja kokonaan selvin päin!

Nyt jatkan meditaatio-virkkaustani, rupesin tekemään mielitietylle uutta luutua keittiöön ja tuo ostamani bambu-lanka osoittautuikin varsin ohueksi valitsemaani malliin nähden. Hiljaa hyvä tulee sanovat, ja pakko kai se on uskoa! Kiitos kanssamatkustaja-Mrrrtoille innostavasta, inspiroivasta ja ilahduttavasta seurasta! Ensi kertaan!

torstai 5. helmikuuta 2015

Just dance!

Näillä eväillä huomenna Tallinnaan:


Tulihan noista aika rouheita, mutta hauska oli tehdä! On pakko tanssia, kun kaikki on rakkautta ♥

Toivottavasti matkatuliaisina tuon kuvat sekä noista että matkaan lähtevän Mrrrtta-toverin upeista kirjovirkkauksista autenttisissa ympäristöissään. Kivaa, jännää, reppu on jo pakattu!

Ps. Ai niin, tästä tulikin vielä mieleen viime kesänä vastaan tullut hilpeys:


Goatdance-jalkaa kyllä vähän vipattaa, jospa reissulla tulisi vastaan hyvät ravit...

tiistai 3. helmikuuta 2015

Minäasioiden äärellä edelleen

Olen edelleen jatkanut minään ja minuuteen liittyvien kysymysten pyörittelyä. Pohtinut itsekseni, keskustellut ihmisten kanssa ja lukenut myös muiden ajatuksia näihin teemoihin liittyen. Edellisestä aihetta käsitelleestä tekstistä jäi sellainen maku, että pitäisin kaikkea itsetutkiskelua turhana. Tai en tiedä jäikö, mutta kun lisää asiaa on tullakseen, niin tulkoon toki.


Tietystikään oman käyttäytymisen ja ajatusmallien tutkiminen ja analysointi ei ole ajanhukkaa, sillä me ihmisethän olemme kuin sipuleita kerroksinemme. Uskon, että näitä kerroksia tutkimalla elämä muuttuu vapaammaksi ja siten myös mahdollisuudet onnen löytämiseen kasvavat. Pelko on vahva taustavaikuttaja, ja ilman itsetutkiskelua mennään helposti pässeinä sen narussa.


Tahallaan ja tahtomatta olen monta kertaa ollut elämässäni tilanteessa, jossa minun on ollut pakko pohtia tunteideni ja toimintani perimmäisiä syitä. Olenko vihainen, koska minua on kohdeltu väärin nyt, vai olenko peloissani, koska minua kohdeltiin väärin samankaltaisessa tilanteessa joskus? Pelkäänkö mahdollista tapahtumaa siksi, että se on oikeasti vaarallinen, vai olenko peloissani, koska en voi olla täysin tilanteen ohjaksissa? Jos päädyn siihen, ettei tilanne ole todella vaarallinen, miksi pelkään kontrollin menettämistä, miksi minun on hankalaa luottaa muihin, miksi en vain antaisi mennä?

Ehkä sipulin kerrosten alta ei paljastu mitään sen kummempaa kuin ikuisesti uusia kerroksia, mutta varmasti kuoriminen kehittää, siitä voidaan varmaan olla yhtä mieltä.


Lainasin kirjastosta puolisen metriä runoutta. Tartuin summanmutikassa pariin, aloitin Axel Fredenholmin teoksesta Tilitys elämälle ja jatkoin Kai Niemisen Perimmäisten kysymysten äärellä pariin.

Molemmilta löytyi oivia lainauksia, kirjoitan niitä pari tähän talteen.

Fredenholm minuudesta ja pelosta:

Jokainen ajatus, jokainen sana ja teko 
on kuteena luonteen kangaspuissa,
ja vaikka kankaan kuviot vaihtelevatkin,
loimi pysyy samana heijastaen omaa sisäistä maailmaasi.

- -

Niin kuin levoton henki hautojen yllä
palaa muisti menneisyyden maailmaan
ja lukee hautapaasien rapautuneita kirjoituksia
tehden kunniaa haamuille.

Ja siitä, mikä on syvintä:

On olemassa voima, jota aurinko ja tähdet tottelevat;
on olemassa tie, jota ylevät henget kulkevat,
pyhä kirjoitus, jonka kaikki osaavat tulkita,
ja kieli, jota kaikki täydellisesti ymmärtävät.

On olemassa voima, joka on heikoissa väkevä;
joka lempeästi suo anteeksi epäoikeudenmukaisuuden
ja keventää toisten taakkoja.
Voima joka on kaiken elollisen korkein laki.

On olemassa voima, joka voittaa kaiken
ollen itsessään suuri, kaunis ja pyhä.
Maallisesta kielestä et löydä ainuttakaan sanaa,
joka on kauniimpi kuin rakkaus.


Nieminen perimmäisistä kysymyksistä:

- - ja niin vuorossa onkin jo seuraava perimmäinen kysymys: 
olenko tänään onnellinen vai synkkä?

siihen on helppo vastata:
jos kuolen tänään, kuolen mieluiten onnellisena
ellen kuole, olen saanut elää yhden onnellisen päivän
enemmän

olen siis onnellinen

(jos kuolen, voi harmittaa jälkeenpäin, mutta nyt on kyse tästä päivästä)

Itsestä:

- -  

Minäkö näin ajattelen? Mikä minussa ajattelee? Olen menettänyt sen minän joka määritteli rajani - se on liuennut, koetan ymmärtää sitä suurempaa kokonaisuutta johon se on liuennut; minäni ei ole kadonnut, ei laimennut, se on olemassa uudella lailla, hajautuneena ja uudelleen sitoutuneena, on vaikea myöntää ettei ole sitä miksi itseään kuvitteli, mihin oli tottunut luottamaan, mutta vielä vaikeampi on olla takertumatta minän muistoon silloin kun olisi vielä helpompaa olla kuvitteellinen minä, kuva, kaava, kun voisi tarkistaa konseptista mitä juuri nyt pitäisi tehdä. Jos nautinnon, onnen hetkinä on liuennut johonkin suureen, suurempaan elämään, mutta tuskaisina epäilyn hetkinä käpertyy itseensä, sitä vain pettää itseään (itseään? juuri kun koetan esittää ettei itseä ole) (pettää itseään?) (onnen hetket ovat yhtä todellisia kuin tuskan)

Tätä ei ilmeisesti ole helppo ratkaista 

- -

Kaikki uskonnot haluavat vapauttaa ihmisen omasta itsestään. Minä epäilen niitä: ellei "itseä" ole, kuka vapautuu? Täytyy osata olla yhtaikaa itse ja vapaa. Ja unohtaa itsensä ja vapautensa. Olla vain ja olla, elää, antaa elämän toteutua.

(Enkä edes aloittanut vielä osiota, joka on nimetty Pieneksi elämäntaito-oppaaksi.)

On onni lukea, on onni kirjoittaa, on onni ajatella. Ja on onni tehdä! Seuraavaksi aionkin kirjoittaa jostain ihan muusta kuin vain päänsisäisistä.

(Onni on myös lahjaksi saatu ihana kamera, josta oppii joka päivä uutta.)