torstai 30. tammikuuta 2014

Kultturelli-Elli tanssii

Oho, onpas tulossa viikonloppu.
Kuva täältä
Huomenna menen aamuni iloksi Tampere-talolle Kurkistamaan konserttiin ja illalla tanssin Bollywood-tyyliin.

Lauantaina olisi tarkoitus suunnata kohti Yo-taloa, UNTS UNTS UNTS sanoo Illuminightin äänimaailma ja TÖMPS TÖMPS TÖMPS jalkani.

Sunnuntaipäivä hujahtaa Nia-tanssin merkeissä ja iltasella täyttelen kupuani Vastavirralla vegaani-illallisella.

Jossain välissä tapaan myös tulevan asuinkumppanini (toinen on jo ennalta tuttu) ja käyn Lankamaailmassa pyörimässä (apua).

Jee kivaa!

Kuva täältä
Näin hienolla aasinsillalla päästään sitten siihen, mikä ei ole jee kivaa ja ne ovat ne himputin villapökät. Takakappaleet ovat valmiit ja olen varsin pessimistinen lopputuloksen suhteen. Ajattelin kuitenkin, että teen valmiiksi ja puran vasta sitten. Fiksua, eikö?

Tympäännys ajoi minut kuitenkin eilen pyöröneuleen pariin, ja aloitin villasukat. Se on jee kivaa!


Toivon, että seilori-henkisyys katoaa varren mittaan (vähän turhan asiallisen näköiset noista muuten tulee tulevaa omistajaansa ajatellen). Tuo pintaneule on mukavaa ja yksinkertaista, piirros on jopa minun mielestäni helppotajuinen (vaikka eilen pitikin tovi miettiä luetaanko ohjetta oikealta vasemmalle vai toisin päin - aina ei järki leikkaa ihan heti ensimmäisellä kerralla). Suosittelen, pienellä vaivalla vähän kiinnostavampi tulos kuin pelkkä joustin.

Langat 7 veljestä, ohjeena Novitan pintaneulesukat.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kevätpipo ja kaverit

Valmista tuli! (Superhelppo syyspipo muotoutui minun puikoillani keskivaikeaksi kevätpipoksi.)
Todistetusti huoneeseeni paistaa nykyään myös aurinko! Pienen, ohikiitävän hetken ajan vain, mutta paistaapa kuitenkin!

Pipo (aiempia vaiheita täällä) valmistui jo viikko sitten, mutta ehti kuvattavaksi vasta nyt. Vähän liian suurihan tuosta tuli, kun langan vaihdosta johtuen alkuperäisen ohjeen kerrosmäärät eivät enää päteneet ja aloitin kavennukset turhan myöhään. Yritän ottaa asian kuitenkin positiivisen kautta ja lohduttautua sillä, että nyt omistan pääasian, jonka alle mahtuu myös nuttura (hankalasti, mutta mahtuu).

Edellisessä tekstissä tein matkaa kotopuoleen. Reissu oli tunnerikas ja onnistunut, ja joulun tapaan varsin epäperinteikäs. Nyt olen ollut jo pari päivää takaisin kotona ja huomannut olevani varsin kiireinen. Siksipä löpinät sikseen, sekalainen kokoelma kuvia kertokoon oman tarinansa. (Alkaa tuo kamera pikku hiljaa tulla tutuksi, tipunaskel kerrallaan.)




Hoosianna + viihdettä

torstai 23. tammikuuta 2014

Voisko junassa asua?

Olen matkustanut Valtion Rautateillä elämäni aikana aika hitosti, ensi kertaa varmaan joskus alle vuoden ikäisenä. Välillä kuljin enemmän busseilla, mutta nyt rataverkkomme solmukohdassa asuessani ovat junat taas vieneet voiton. Joskus junassa istuminen on maailman tylsintä tai suorastaan tuskaista (kuten erään kerran Ilosaaresta palatessa), välillä taas ihana rentoutushetki - on matkalla, mutta liikkumisen eteen ei tarvitse itse nähdä lainkaan vaivaa.

Tällä hetkellä nautin tästä taivalluksestani valtavasti. Voin tehdä samoja asioita kuin kotonakin eli neuloa ja kuunnella musiikkia, mutta minun ei tarvitse tuntea itseäni nahjukseksi, sillä olen kuitenkin menossa. Ja kaiken kruunaa tämä upea aurinkoinen talvipäivä ja maisema, joka paranee vaan pohjoisemmaksi edetessä (ja jolle hätäräpsyni eivät lainkaan suo oikeutta).


Kuvissa vilahtelevat eilen alulle pannut villapöksyt, jotka ovat hyvinkin saapa nähä -osastoa (syytän ohjetta, omissa taidoissanihan ei tietystikään ole mitään vikaa).

Ja se tämän hetken maailman paras taustamusiikki: Portugal. The Man - Sleep Forever.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Punajuurihoitoa

(Otsikon inspiraationa useampikin hammaslääkäri-aiheinen päivitys sosiaalisessa mediassa, nytkö just ne jonot purkautuivat ympäri Suomen?)

Kesästä asti jääkaapissa muhineet punajuuret alkoivat olla nyt-tai-ei-koskaan -pisteessä, joten päätin uusia punajuuripihvikokeiluni. (Lisäjännitystä elämään toi kokkailu vuokra-asuntoni keittiössä, jonka kaikki tasot ovat käsittelemätöntä puuta... Säikähdyksellä onneksi selvittiin!)

Tämänkertainen versio syntyi aika lailla näin:

PUNAJUURIPIHVIT uunissa

useampi (ehkä noin 6) pientä punajuurta (keitettynä)
4 isoa perunaa (keitettynä)
1 muna
suolaa
yrttimausteita
2 voileipäkeksiä (leivinpaperin ja kaulimen avulla murusteltuna)

Raasta kuoritut punajuuret, muhjaa potut. Lisää taikinaan muut ainekset (voileipäkeksit saivat luvan toimia korppujauhon asemesta ja aivan passasivat). Anna turvota esim. yhden lapasen peukalon neulomisen verran, tai ainakin vartti. Muotoile pihveiksi ja paista n. 200 asteessa 15-20 minuuttia.


Tuli melko mitäänsanomattomia näistä, vaan kyllä niitä nälkäänsä syö. Luulen, että perunaa tuli liikaa suhteessa punajuuriin. Keksiäkin olisi riittänyt vähempi, mutta pysyvätpähän koossa! Reippaammin maustein ensi kerralla, ja varmasti maistuu. Ja menevätpä ne nytkin kun ei niitä kilokaupalla tullut, vähän niin kuin hammaslääkärikäynninkin kestää, kun tietää että hetken päästä se on jo loittonevaa menneisyyttä. (No joo, pahoitteluni ontuvasta vertauksesta, mutta pitihän sitä joku aasinsilta alkuun askarrella!)

tiistai 21. tammikuuta 2014

Mutta ku mää haluan!

Tai pikemminkin alkaen siitä, mitä en halua. Kirpparikamojen hinnoittelu-urakkaa vältellessä sain valmiiksi tilaustyölapaset.

Kas näin. 3 ½ puikot, 7 veljestä, 44 silmukkaa, menekki 75 g ja Yhteishyvän aukkopeukalolapasen perusohje.

Nyt kun nuo ovat puikoilta pois, olisi varsin hyvä hetki tarttua lippulappusiin ja lumppuläjiin. Mutta ku mää tahon jottain ihan muuta!

Ainakin haluan tehdä (jopa ihan tarpeeseen tulevat) villahousut shortsi-mitassa, eli lompsanlämmittimen hameiden alla pidettäväksi. Myöskin Kupla-lapaset kiinnostaisivat kovasti (ken on lapasten tarpeessa, sanokoon hep).

Kuva ja ohje Sanna Vatasen Jämälangasta! -kirjasta
En ole tehnyt koskaan mitään useammasta kappaleesta, ja muutenkin noiden pöksyjen ohje taitaa olla haastavimmasta päästä vastaani tulleita. (Jo tässä vaiheessa, ennen yhdenkään silmukan luomista, haluan ihan näin julkisestikin kiittää asuintoveriani avusta.) Tavoitteena on kuitenkin saada nuo valmiiksi vielä tälle talvelle. (En kyllä jäisi henkeäni pidätellen odottelemaan.)

Simppelimpiäkin ohjeita on varmasti olemassa, joten jos sellaisesta satut tietämään niin linkkiä laatikkoon vaan, kiitos!

Tosin pipossakin olisi vielä vähän tekemistä, mutta niin vähän, ettei siitä riitä torstaiselle junamatkalle alkuunkaan. Ja eihän junassa mitään voi aloittaa, vaan homma täytyy olla hyvässä vauhdissa, jotta voi keskittyä myös maisemien ihailuun. Juu kyllä tässä nyt alkaa olla järkeä, että neulominen on prioriteettilistan kärjessä, eikös vaan. Ehtiihän nuo kirppishommat, sitten torstain vastaisena yönä vaikka.

(Tätäkö tämä tipaton ja tupakaton elämä nyt sitten on, ranteet paukkuen neulomista vaan, aamusta iltaan ja illasta yöhön? Rahaa tuskin ainakaan tulee säästymään, vaikka vielä olenkin välttynyt lankakauppa-asioinneilta. Tosin mielessä on käynyt eksän eksältä perittyjen bambusukkapuikkojen uusiminen, joista yksi on poikki ja yksi kiero. Mutta kaunis kiitos L perinnöstä, puikot ovat olleet varsin tarpeelliset!)

maanantai 20. tammikuuta 2014

Hyvä terroristi oivalluksen äärellä

Sain viimein luettua ensimmäisen Lessingini, Hyvän terroristin vuodelta 1985. Kirjan teema on kiinnostava, ajaton ja yleismaailmallinen, ajatuksia herättävä ja myös osittain henkilökohtaisesti ajankohtainen. Suurta maailmani mullistumista en kokenut, mutta eipä sitä jokaisen lukukokemuksen tarvitse tai pidäkään olla perustuksia ravisuttava.


On kuitenkin syy sille, miksi juuri tämä lukukokemukseni on kirjoittamisen arvoinen - nimittäin lukiessa kokemani ahaa-elämys. Ymmärsin, että olen aina tarvinnut henkilöhahmon, johon samaistua tai jonka puolella olla, jotta voin täysin uppoutua johonkin teokseen ja nauttia siitä. En ole tiedostanut valintaperustetta, mutta (tai ehkä juuri siksi) se on ollut hyvin määräävä. Siksi joskus hyvätkin kirjat ovat tuntuneet kuitenkin jotenkin vaikeilta, ja olen ollut ymmälläni - pidän kyllä lukemastani, mutta jostain syystä myös tökkii.

Tämän oivalluksen koettuani pystyin muuttamaan asennettani ja uskon nyt kykeneväni syvemmin nauttimaan myös sellaisista teoksista, jotka eivät vastaa tuohon tarpeeseeni. Hieman (mutta vain hieman) liioitellusti voin sanoa, että tunnen kirjallisen maailman nyt todella avautuneen ja innostus lukemiseen on valtaisa. Oppii se vanhakin koira näemmä uusia temppuja!

Herne rokkaa, tai sitten ei

Lauantaisen kirppistelyn oheen suunniteltiin sekä pakkas-, laiskojen että köyhien päivien pelastusruoka eli hernekeitto. Olin ostanut pussin kuivattuja herneitä joskus muinoin, mutta aina ollut liian epäsuunnitelmallinen keiton tekoon.

Siis eka kerta, taas! (Tosin asuintoverin mukaan näytin varsin asiantuntevalta keittoa valmistellessani. Usein ajattelenkin esimerkiksi outoon paikkaan seikkaillessani, että mikäli näytän siltä, että tiedän minne olen menossa, myös tulen perille löytämään. On muuten yllättävän toimiva taktiikka.)

Kuva täältä
Ongelmilta ei kuitenkaan vältytty, vaikka ajattelinkin hernarin olevan niitä ruokia, jotka eivät juuri ajatustyötä vaadi ja joissa ei oikeastaan voi epäonnistua.

Ensinnäkin: lisää suola VASTA valmiiseen keittoon. Teki mieli kirjoittaa koko lause keppikirjaimin, mutta tämä riittäköön. Muistin kämppiksen maininneen asiasta jokunen aika sitten, mutta tietysti ohitin asian olankohautuksella nyt kun tieto olisi tullut tarpeeseen. Asuintoveri oli skeptinen koko keiton onnistumisen suhteen, suolan aiemmin lisääminen kun kovin estää herneiden kypsymistä.

Tästä selvittiin kuitenkin aiemmin mainitun näytä siltä, että tiedät mitä teet -metodin muunnoksella ja kärsivällisyydellä: yksinkertaisesti päätin, että p*rkele, kyllähän kypsyy kun tarpeeksi kauan hauduttaa. Minä en ruokaa roskiin heitä!

Toiseksi: älä yritä valmistaa ruokaa huonolla hellalla, jota ei voi pitää päällä puolta tuntia pidempään. Täten virallisesti perun kaikki induktioliesiä koskevat ylistyspuheeni, epäluotettavia ja herkästi hajoavia kapistuksia moiset! Hella siis lakkasi toimimasta kesken kaiken, mutta onneksi on uuni ja asuinkumppanin valurautainen uunipata. (Lämpö aluksi noin 200 astetta, sitten laskettiin 100-150 asteeseen ja hauduteltiin, kunnes keitto vaikutti sopivan sakealta ja herneet pehmenneiltä.)

Lopulta siis parin tunnin keittelysessio muotoutuikin varsin pitkäksi hauduttelu-, jännittely- ja tuskastelutuokioksi, vaan arvatkapaas oliko sen arvoista. Kyllä vaan! Kaiken tämän vaivan (ja ahdistuksen) jälkeen soppa maistui erittäin herkulliselta. Taidan kuitenkin ensi kerralla yrittää vähän vähempien mutkien kautta...

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Lauantaita ja lapanen

Lauantait ovat tässä taloudessa olleet varsin hulinaisia pari viikkoa. Viime viikon lauantaina kutsuin Mrrrttakerhon koolle, teemanamme aarrekartta. Olen haaveillut aarrekartta-kerrasta jo kerhon alkuajoista saakka, ja nyt viimein sain asian käytännön tasolle asti. Kaikki eivät olleet ideasta aluksi kovin innostuneita, mutta upeita kollaaseja saimme aikaan.

Tuossa tämänkertainen aikaansaannokseni. (Muista teksteistä saanee selvän, alaoikealla Wagner sanoo "Älä oikuttele nainen!") Jännittävää, miten erilaisia teemoja karttoihin tulee joka kerta, viimeksi olin tehnyt kartan noin kuukausi aiemmin, ja se näytti jokseenkin toisenlaiselta.


Olen tehnyt ensimmäisen karttani joskus 15-vuotiaana, harmillisesti se ei taida olla enää tallessa. Sen jälkeen karttoja on tullut väsäiltyä säännöllisen epäsäännöllisesti. Hauskaa, innostavaa ja voimia antavaa puuhaa! Neljän tunnin leikkaa-liimaa-ilta meni hujauksessa, kun kaikki uppoutuivat työhönsä. Ohjeita aarrekartan tekemiseen on vaikka kuinka, mutta me teimme Mrrrttiksen toimintaperiaatteen mukaisesti työt hyvin vapaalla otteella.

Ohjeistin leikkaamaan lehdistä talteen kaikki syystä tai toisesta puhuttelevat kuvat ja tekstit, sen kummemmin pohtimatta. (Tarjolla oli myös kyniä, vesivärit ja siveltimiä sellaista välineistöä kaipaaville Mrrrtoille.) Kun silppua oli sopivantuntuinen pino, ryhdyttiin sitä perkaamaan ajatuksen kanssa ja valittiin lopulliseen työhön tulevat, kaikista osuvimmat palaset.

Lopputulos voi olla myös vaikka sen hetken tunnelmakartta tai voimataulu tai ihan vaan kiva kollaasi, jos unelmien ajattelu tuntuu vaikealta tai niitä ei jostain syystä haluta jakaa oman pään ulkopuolelle.


Eilen sitten kodissamme piipahti porukkaa kirppariostoksilla. Kämppis houkutteli minut vuokraamaan kirppispöydän, ja koska hinnoittelu on niin tympeää, päätettiin pitää ystäville esikarsintamielessä kotikirppis. Ja tietysti tarjolla piti olla lumppujen lisäksi muutakin, joten kanssa-asukki teki herkkubravuuriaan sienipiirakkaa ja minä kokeilin siipiäni raparperipiirakan kanssa. Hyviä olivat! Raparperipiirakan ohje Hellapoliisilta, oma pienennetty versioni alla.

RAPARPERIPIIRAKKA

2 munaa
n. 2 dl sokeria
50 g voita
n. 1 dl maitoa (käytettiin soija-)
n. 2 ½ dl vehnäjauhoja
1,25 tl leivinjauhetta

pinnalle n. 3 dl raparperin paloja ja ripaus sokeria

1. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. 2. Lisää kuivat aineet (sekoita ensin keskenään jos jaksat). 3. Lisää sula voi sekä maito ja sekoita. 4. Laita vuokaan ja ripottele pinnalle lähes sulat raparperin palat ja sopivasti sokeria. 5. Paista +225 asteessa n. 20 minuuttia. (Pidin kiertoilmalla 200 asteessa lähemmäs puoli tuntia. Tikku kertoo, kun on valmista!)

Olin vähän huolissani haittaako raparperin palojen runsas kosteus, vaan ei, mehevöitti piirakkaa oikein mainiosti. Vaniljavaahdon kera piirakka maistui varsin kesäiseltä.

Huh hulinata, vaan kivaahan se on kun tapahtuu. Nyt kuitenkin keskityn vain puikkojen kilistelyyn, sillä sain keskiviikkona lapastilauksen. Viime talvena askartelemani huivi kun kuulemma oli lapaskavereita vailla.


Melkein puolet jo takana!

perjantai 17. tammikuuta 2014

Tilli, Tilli lettuja paistaa

Eilen iltasella alkoi sokerihammastani kovin kolottaa. Avulias ajatus tuli mieleen nopeasti: "Pitäisiköhän viimein kokeilla niitä banaani-muna -lettusia, joista jokin aika sitten niin kovin kohkattiin?" Pikainen reseptien selailu osoitti kuitenkin, ettei yhdellä banaanilla kovin pitkälle pötkitä.

Onneksi banaaniletut-hakusana tuotti myös vähän monimutkaisemman tuloksen, nimittäin tämmöisen ohjeen.


BANAANILETUT (Blinien kokoisia lättyjä kuusi kappaletta)

1 banaani
2  munaa
2 dl vettä
2 dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa
2 rkl siirappia
(ropsaus auringonkukansiemeniä)

1. Hienonna banaani haarukalla. 2. Sekoita munat joukkoon ja sitten muut aineet. 3. Anna taikinan turvota vähintään ½ tuntia. 4. Paista ja syö.

Mielestäni banaanit ja mustikat sopivat yhteen oikein hyvin, joten en harmitellut hillon mentävää aukkoa kaapissani. Auringonkukansiemenet toivat lättyihin oman vivahteensa, jolle asuintoveri ei oikein lämmennyt, mutta minua se ei häirinnyt. Oli oikein maistuvaa ja ennen kaikkea helppo tekaista, taidan tehdä näitä toistekin!


Parempi paistella lätyt tulevaisuudessakin suosiolla blinipannulla (jota siis aivan tavallisen paistinpannun asemassa käytän - se on juuri sopiva yhden kananmunan paistoon), kuin yrittääkään niitä lapsuusmuistojen täydellisen pehmeänrapeita pitsireunaisia ohukkaita.

Säästyy paljolta, eritoten siltä suurelta pettymykseltä, kun ei niistä jostain ihmeen syystä tullutkaan samanlaisia kuin papan -90-luvulla mökin rannassa paistamista muurikkalätyistä (joidenka taikina oli tietysti mummon rakkaudella tekemää, ja jotka nautittiin koko pitkän päivän kestäneen järvessä pulikoinnin päättäneen saunan jälkeen tuoreiden mansikoiden kera).

torstai 16. tammikuuta 2014

Pottua, papua ja purjoa - nam!

Viime kesän puutarhatöistä sain muun muassa purjoa ja härkäpapua, ja tarkoitus kai olisi myös syödäkin näitä herkkuja eikä vain hautoa niitä pakastimessa. Kun kukkaron nyörit pitää tässä kuussa kiristää kireääkin kireämmälle, on olemassa olevien ruoka-ainesten käyttö enemmän kuin suositeltavaa.

Siitäpä idea tähän helppoon, halpaan ja herkulliseen ruokaan.

(Tarjoushapankaalilisäke vapaaehtoinen)
Heitin uunivuokaan pari pilkottua perunaa (jos vielä helpommalla haluaa päästä valmis peruna-sipulisekoitus passaa varmasti ihan yhtä hyvin), purjoa, (esikeitettyjä) härkäpapuja, valkosipulia, kermaa ja mausteita. Hyvvää!

Osansa maistuvuuteen toi varmasti se, etten ole toviin kermaisia ruokia valmistanut taikka syönyt. Kaikenlaiset kiusauksen tyyliset ruoat ovat päässet ruokalistoiltani tyystin unohtumaan, voisipa asian suhteen reipastua. Tuommoiset työnnä-vuokaan-mitä-huvittaa-ja-työnnä-uuniin -ruoat sopivat yksinkertaisuudessaan omaan ruoanlaittofilosofiaani kuitenkin kuin nakki silmään!

Nerolla leimahti

Niinhän siinä sitten kävi, että superhelppo syyspipo alkoi näyttää silmissäni päivä päivältä ikävämmältä turhan suurine lankalenkkeineen ja siitä johtuvine löysyyksineen. Aloin siis kallistua purkamisen kannalle. Edessä oli vain eräs mutta: inhoan töiden aloittamista. Luominen on ihan mukavaa, siinähän se menee, mutta se laskeminen! Voi herramunjee, että se tympii. (Siksi niitä villapaitojakaan ei tässä blogissa tulla varmasti vielä hetkeen näkemään.) Jokin ratkaisu oli siis keksittävä, mutta kun internetin laiskanpulskea haravointi ei tuottanut tulosta, oli tartuttava härkää sarvista ja otettava loikka tuntemattomaan (ja muita sopivia kliseitä).

En luottanut ideaani alkuunkaan, mutta jestas sentään, sehän toimi!


(Niin vähän uskoin yritykseeni, etten kuvannut alkuperäistä tointa, nämä otokset ovat siis myöhemmin lavastetusta tilanteesta.)

En taatusti ole maailman ensimmäinen ihminen, joka tämän idean on saanut, mutta ei se intoani himmennä. Koen olevani suorastaan nero! (Ja ennen kaikkea myös vaatimaton.)


Minun oli tarvis purkaa työ vain tuon keltaisen osion alkuun, joten poimin pyöröpuikolle sopivasta kohtaa kerroksen verran silmukoita ja purin tavalliseen tapaan. Ihan kaikki silmukat eivät olleet samalta kerrokselta, mutta tarvittavan verran jaksoin purkaa silmukka kerrallaankin. Silmukat tulivat puikolle jopa oikein päin, mikä on asia, joka tuppaa olemaan sukkia tehdessä täysin mahdotonta. Miten loistavaa! Hämmästykseni oli melkoinen, kun tajusin, että hittolainen, onnistuin!


Kahvillan keskiviikkoisen viihdevisan (jonka joukkueemme muuten voitti, sekin vielä!) ohessa neuloin purkamani verran ja vähän päällekin, ja olen pipoon nyt paaaljon tyytyväisempi. Varsinainen onnistumisten keskiviikko tämä juuri päättynyt päivä!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Uusia tuulia

Kuten tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet havaita, blogin ulkoasu on kokenut muodonmuutoksen. Aloin kyllästyä sinisyyteen (en koe olevani lainkaan sininen ihminen, varsinkaan vaaleansininen) ja siihen, että blogin otsake on eri kieltä kuin sisältö.

Uuden nimen keksiminen tuotti vaikeuksia, kunnes päätin koettaa satunnaisotanta-taktiikkaa. Nappasin hyllystä kirjan (Sielu - iäisyysajatelmia maailmankirjallisuudesta, koonnut Lempi Ahla, Otava, 1931), avasin sen kahdesta sattumanvaraisesta kohdasta ja valitsin otsikkoon sanat, joiden kohdalle sormeni läsähti.

Ja kylläpä olivatkin osuvat! Aikaisemmin alustavasti lupaamaani rönsyilyä siis luvassa varmasti, nyt kun blogin nimikin moiseen kannustaa.

Blogin osoite muuttuu myös (en tiedä, miten se kenenkään elämää hetkauttaa, mutta mainittakoon nyt kuitenkin), joten seuraavan kerran jutellaankin alla olevasta kohteesta käsin. Tervetuloo sinnekin!

rajatonmaailmani.blogspot.com

Lisäys: Nyt pitäisi linkkienkin olla päivitetty uuteen osoitteeseen. Jos jokin jäi kuitenkin vielä korjaamatta, otan tiedon kiitollisena vastaan.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Ja vielä kerran, pojat!

Tämän blogin ruokaosaston voisi melkeinpä nimetä pizzaosastoksi, tuntuu, etten juuri muuta ikinä kokkailekaan. (No teen minä joskus jotain muutakin. Harvemmin, mutta joskus!)

Tapas-illasta yli jääneet ainekset innoittivat minut pizzahommiin, ja kuten yleensä, tuli tästäkin ihan erilaista kuin mistään aiemmin leipomastani lätystä.


Pohja oli tavanomainen: 2 dl vettä, 25 g hiivaa, suolaa, 4-5 dl vehnäjauhoja ja hyvä loraus oliiviöljyä. Päälle levitin tomaattimurskan asemesta punaisen peston jämät öljyllä jatkettuna, oliiveja, marinoituja valkosipulinkynsiä, aurinkokuivattuja tomaatteja, yhden tuoreen tomaatin ja yhden punasipulin sekä pallon mozzarellaa. Herkkua! Erityisesti pohja onnistui, tomaattimurska taitaa aina kuitenkin vähän vetistää sitä, vaikka tapana onkin kastiketta kasaan keitellä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Kilikili

Kilkatikalkati kuuluu kodissani. Ei täällä perjantaipussi kuitenkaan kilise, vaan puikot ja koukut! (Tai no, ei koukku nyt varsinaisesti kilise.) Käsityörintamalla on ollut hiirenhiljaista joulun jälkeen, kunnes eilen iski suunnaton neulomisen himo. Kyllä, näköjään neulomista voi himoita.

Ja kun se superhelppo syyspipo tuli täälläkin mainittua, tartuin tuumasta toimeen. Koska minun on näemmä mahdotonta tehdä mitään helposti, piti tähänkin keksiä kaikenlaista kommervenkkiä. Ei nimittäin tullut kuulonkaan, että olisin käynyt ostamassa tarkoitukseen sopivat langat, vaan ohje oli muokattava olemassa oleviin. Punomo auttoi tässä kovin, ilman sitä aivan liian lyhyiden yöunien jähmettämä aivoparkani tuskin olisi tehtävästä suoriutunut. (En kuitenkaan muistanut silmukoiden lisäksi laskea lisää kerroksia, vaan meneehän se sovitellenkin.)

Olen tehnyt pipoa siis 72 silmukan sijaan 96:lla, lankoina Novitan Florica ja entisestä koulusta ostettu suomenlampaan villalanka. Eikös olekin ihana yhdistelmä!

Florica on kaksinkertaisenakin vähän ohuempi kuin tuo valkoinen, ja oli tarkoitus vaihtaa sopivassa kohdassa puikot isompiin (aloitin nelosen sukkapuikoilla), mutta muistin tämän aikeen siinä vaiheessa kun sopiva kohta oli jo sopivan kaukana takanapäin. Sovitusta varten vaihdoin sukkapuikot pyöröön, ja nyt pohdin miksen tehnyt niin jo aiemmin (no siksi kun ohjeessa käskettiin). Voisihan sitä sitten kavennuksia varten vaihtaa sukkapuikkoihin. Vai?

Norjalaisia villapaitoja saavat puikkoni vielä hetken odottaa, sen verran hanurista tuo kahdenkin langan kanssa keplottelu oli. Vähän pohdin jo purkamistakin, kun lankalenkit ovat suhteettoman suuria ja pipo vaikuttaa päähäni himpun verran liian pieneltä, vaan njäh. Menee se jollekin.

Eilen ystävä kääntyi Mrrrtta-tovereidensa puoleen ja pyysi apua nuhjaantuneen työtuolinsa ilmeen kohentamiseen. Innostuin välittömästi, ja siksipä se koukkuun tarttuminen. 


Semmoiselta näyttää alku. Saas nähdä, mitä tuosta tulee kun lisäilen aivan summanmutikassa silmukoita ja käpristelyltä on vaikea välttyä, mutta tuskinpa se tuolia onnistuu rumentamaankaan.

Tämmöistä tähän perjantaihin. Illalla sitten olisi vuorossa taas yksi eka kerta, nimittäin Bollywood-tanssikurssin ensimmäinen tunti. Melkein jännittää!

Varmasti tuttu asetelma kaikille käsityöihmisille...

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Pikku possut

Tipaton tammikuu on tuonut muassaan lieveilmiön, nimittäin hirveän herkuttelun himon. Voihan se olla myös yleiseen sääolosuhteeseen ja muuhun sellaiseen liittyvää, mutta yhtä kaikki, napostelu on tämän hetken ehdoton ykkönen ruokailutapojen saralla.

Eilen viattomasti alkanut silmälasien katselureissu ystävän kera päättyi Stockan Herkun juustotiskille, siitä sitten oliivihyllylle ja aurinkokuivattuja tomaatteja valitsemaan ja keksejä ja niin.

Tuollaisilla palvelutiskeillä asiointi on minulle aina suuri nautinto, ihailen työntekijöiden laajaa tietämystä ja suhtautumista asiakkaisiinsa - meitäkin kohdeltiin kuin mitäkin turkisrouvia ja saimme kuulla sopivan vuolaan pahoittelun siitä, että heillä oli tarjolla vain kahta erilaista tapasjuustoa (vaikka ilmeemme varmasti olivat näkemisen arvoiset, kun meille selvisi, että on olemassa sellainenkin asia kuin tapasjuusto.)

Tyydyimme yhteen gruyèreen ja yhteen valkohomejuustoon, ja ihan maistuvia olivat. Tosin ensin mainitun haju meinasi viedä ruokahalun mennessään ja jälkimmäinen taas oli jokseenkin mitäänsanomaton, mutta oli mukavaa kokeilla uusia makuja.

Kaverina juustoilla ja kekseillä oli oliiveja, valkosipulinkynsiä, aurinkokuivattuja tomaatteja, suolakurkkuja, kuivattuja omenoita sekä lahjaksi saatua viikunahilloa (kiitos M, hyvää oli!). Melkein kaikki tuotteet olivat muuten eri maista (omput ja valkohomejuusto Suomesta, muut muualta), varsin kansainvälinen iltapala siis.

Tänään toinen ystävä ilmoitti, että pää hajoaa, nyt jotain äksöniä! Toiminnan naisena lupasin keittää teetä, ja palan painikkeeksi ehdotettiin yhteisleipomukseksi mutakakkua. Edellisestä kerrasta viisastuneena leipaisin kakun kuitenkin jo ennen ystävän saapumista, ja tosiaankin leipaisin, hommaan taisi mennä jotakuinkin vartti jos sitäkään.


Lisäsin taikinaan puoli ruokalusikallista chiliä, mikä oli hieman liikaa, mutta tulipahan hiki laiskan syödessä! Ihanan tuhtia, tahmeaa ja syntisen hyvää, taidanpa tehdä toisenkin kerran. Ohjeen aineksetkin yleensä löytyvät kaapista.

Namnam, sanoi tämä pikku possu ja asettui mahansa viereen lepäämään ja pohtimaan, mitä sitten söis...

Juhlatarjoiluidea

Erilaisia juhlatilanteita varten on hauska keksiä tarjottavia. Joskus kuitenkin iskee tenkkapoo (jostain syystä minun vaikea ymmärtää, että on ihan ok ja oikeastaan suositeltavaakin etsiä ideoita myös jostain muualta kuin vain omasta pääkopastani), ja seuraavaa sellaista hetkeä varten voisi kyseeseen tulla tämä Välimeren leipä. Pestoa, tomaatteja, mozzarellaa - mitäpä muuta sitä ihminen voisi kaivata!

maanantai 6. tammikuuta 2014

Seesam aukene!

On pari ruokaa, joihin voi tunkea oikeastaan mitä vaan. Toinen on sämpylätaikina ja toinen puuro. (Vaikka historiassa vissiin jälkimmäinen tuli ensin.)

Olen useammankin kerran vuosien varrella yrittänyt aloittaa päiväni puuroaamiaisella laihoin tuloksin. Vaikka aamupalaa en jätä koskaan väliin, en pysty myöskään aamusella ahtamaan kupuuni mitä vain. Leipä-puuro -taistelussa ensin mainittu on usein voittanut 6-1, kunnes intouduin taas pitkästä aikaa vatsavaivoja vastaan taistellessa kokeilemaan ja kappas, kaurapuuro naminami! (Tästä syystä taisin saada Kuka Twin Peaks-hahmo olet -kyselyssä vastaukseksi Leo Johnsonin...)

Nyt muutaman viikon peruskaurapuuroa (psylliumin, pellavansiemenöljyn ja voin kera) mättäneenä uskaltauduin kokeiluun, jonka innoituksena oli isoäitini. Mummo kysyi joulun aikaan kotopuolessa, että kun en kerran maitoa juo, niin mistä saan kalsiumia. Käsityksemme terveellisestä ruokavaliosta ja tarpeellisista ruoka-aineista eroavat aika lailla, mutta kysymys jäi silti mieleeni pyörimään.

Missä ruoka-aineissa on eniten kalsiumia?
Fineli.fi auki ja asiaa tutkimaan siis! Vaikka en vegaani olekaan, eivät maitotuotteet ole liiemmälti viime aikoina maistuneet, niinpä tutkin asiaa vegaani-ruokavalion kannalta (jostain syystä tuolla näkyy myös yksi juusto, mutta älkäämme antako sen häiritä).

Ensimmäinen suuremmissa määrin käyttökelpoinen ruoka-aine listalla on seesaminsiemen, jota kaapistani löytyikin. Purkin kyljen mukaan 100g seesaminsiemeniä vastaa 123% päivän kalsium-tarpeesta. Liotin sitä yön yli ja surauttelin vähän tehosekoittimessa (ihan turhaan, sain aikaiseksi vain sotkua ja hävikkiä) ja heitin puuron sekaan. Hyvää oli ja pureskeltavampi koostumus toi mukavaa vaihtelua!

Katsotaan nyt kuinka kauan tämä vouhotus sitten kestää. 100 grammaa päivässä syötäväksi on aika paljon, mutta ei vähempikään hukkaan mene.

Seesaminsiemen ratkaisee osittain myös toisen, proteiini-liitteisen ongelmani. Suhtautumiseni proteiinin saantiin on ollut melko hällä väliä, mutta nyt kun tarkoituksenani on aloittaa keskiraskaan liikunnan harrastaminen ainakin kaksi kertaa viikossa, pitäisi tähänkin puoleen vähän panostaa.

Tietystikään muutama siemen ei koko päivän tarvetta kata, mutta ei kai kaikkia ravintoaineita ole tarkoituskaan saada yhdestä ruoasta. Ehkä joku proteiinijauhe voisi olla fiksu hankinta, vaikka ajatus jokseenkin vieraalta tuntuukin. Menisi se varmaan kuitenkin puurossa ja sämpylöissä!