keskiviikko 28. elokuuta 2013

Shanti shanti

Oi mikä päivä olikaan eilen! Ensin ajettiin 45 kilometriä, tunteiltiin koulun pihalla, palautettiin papereita, syötiin hyvää linssimuhennosta ja omenapiirakkaa ja juteltiin niistä näistä ja tulevaisuuden suunnitelmista ja vielä tekemättömistä tehtävistä ja sammalista. Sitten ajettiin vielä 25 kilometriä, poimittiin tyrnejä, sanottiin monesti "au", puhuttiin tarpeista ja matkustamisesta ja säilönnästä ja parisuhteista ja

- You're just a tiukkapipo!
- No I'm not! Well... Maybe, a little bit... But it doesn't mean I'm wrong!

Sitten ajettiin vielä muutama kilometri, hengitettiin metsän rauhaa, hämmästeltiin pulppuavaa lähdettä, puhuttiin veden pyörimissuunnasta, maapallon magneettikentistä, dervisseistä ja Simpsoneista, saatiin siunauksemme ja vetemme ja ajettiin takaisin kotiin tyytyväisinä ja iloisina.

Joskus kaikki tarvittava on juuri siinä, missä pitääkin - ihan käden ulottuvilla ja joka puolella ympärillä.

maanantai 26. elokuuta 2013

Turhuuttako vaiko eikö

Jos minulla olisi toimintakuntoinen kamera, näyttäisin yhdellä kuvalla tämän hetkisen olosuhteeni, vaan kun ei ole, niin täytyy tyytyä tuhanteen sanaan. (No ehkä vähän vähempikin riittää.)

Istun sängyllä risti-istunnassa ja ympärilläni on kasvikirja, epämääräisiä paperilappusia, joissa lukee kasvien nimiä, kasvupaikkoja ja päivämääriä sekä iso nipullinen A3-kokoisia pahveja kolmeen kasaan jaoteltuna, joissa kussakin on kontaktimuovein kiinnitettynä yksi tai useampi kasvi. Tämänhetkisenä tehtävänäni on nimetä nuo kasvit (sekä suomen että tieteen kielellä), kertoa niiden suvut, keräyspaikat ja -ajankohdat. Vain ja ainoastaan sitä varten, että voin esittää koulussa muka osaavani kasvitietoutta. 

Siis: tee työtä, jolla on tarkoitus?

Onhan tämä toisaalta ihan leppoisaa pientä puuhastelua, mutta toisaalta hölmöä - kunhan opettajani on nivaskan katsonut läpi ja arvostellut tietämystäni, on koko kasa pelkkää roskaa. En ole jaksanut panostaa kasvien käsittelyyn niin paljon, että tästä miksikään loppuiän aarteeksi olisi.

Vaan ei kai mikään koskaan turhaa ole, eikä oppi ojaan kaada! Vai?

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Pieneen iloon eksyminen

Viime merkinnässä murehdin, että mitä täällä kaupungissa nyt sitten oikein pitäisi tehdä. Yhden vastauksen sain tänään, kun eksyin keskustahaahuillessani Kansanperinnekarkeloihin Pekko Käppiä ja Aaltoa kuuntelemaan. Pidin, nautin ja syvennyin niin. Ensiksi mainittua olen pyrkinyt katsomaan jo ties kuinka monta kertaa aina siinä onnistumatta, jälkimmäiseenkin on ollut tarkoitus tutustua "sitten joskus kun".

Mainiota vastapainoa olivat nämä karkelot viimeöiselle suljettujen ikkunoiden ja ovien läpi asuntoon kaikuneelle Cheek-jumputukselle.

Puolensa ja puolensa tässä taajamaelossa...


(Ps. Ai niin, tein eilen toisenkin piirakan, kaura-omenapaistoksen. Ei ollut erikoista, toisella reseptillä seuraavalla kertaa.)

lauantai 24. elokuuta 2013

Kotiinpaluu, jotenkin

Tamperelaistumisen hetki koitti viime sunnuntaina. Ensimmäiset pari päivää meni shokissa - mitä ihmettä täällä kaupungissa nyt sitten pitäisi tehdä? Kolme viikkoa kesämökkeillen ja maalla koiria, kissoja ja serkkupoikia paimentaen ei ole pitkä aika, mutta ilmeisesti sopeudun vaihteleviin maisemiin joskus liiankin hyvin. Alkujärkytyksestä kuitenkin selvisin, ja sen jälkeen on elämääni ohjannut toiminta.

Kuva täältä
Olen ulkoillut ja löytänyt omenoita, muutaman kanttarellin sekä kanervankukkia. (Samalla olen hämmästellyt ihmisten pukeutumista: kun yksi tulee vastaan lyhythihaisissa ja sandaaleissa, on toisella takki ja kaulahuivi. En ollut tajunnutkaan, että olemme jo tässä vaiheessa vuotta!)

Puutarhalla oli sadonkorjuupäivä, ja sain kotiinviemisiksi maissin tähkiä, purjon varsia, sipuleita, perunoita, punajuuria, porkkanoita, chilipalkoja, kehäkukkia, härkäpapuja ja timjamin oksia. Sen jälkeen olenkin häärännyt keittiössä pilkkomassa, keittämässä, pakastamassa ja kuivaamassa. Olen toki myös tavannut ystäviä ja touhunnut kouluasioiden kanssa. Yhtä työpaikkaakin hain, ja toivon kovasti, että pääsisin edes haastatteluun.

Ja tänään tein piirakkaa.

Kuva täältä

LAUANTAIN PURJOPIIRAKKA

Pohja
(sovellettu Martan kasviskeittiö -kirjan sieni-palsternakkapiirakan ohjeesta)
2 dl vehnäjauhoja
1 dl grahamjauhoja
1 dl spelttihiutaleita
1 tl leivinjauhetta
½ tl suolaa
100 g voita
n. 3 rkl vettä

- sekoita kuivat aineet
- lisää kylmä voi ja nypi
- lisää vesi ja sekoita
- painele voideltuun piirakkavuokaan (halkaisija n. 24 cm)
- paista 200 asteessa n. 10 minuuttia

Täyte
1 pieni purjo
3 palasta pakastepinaattia
2 dl kermaa
2 munaa
2 dl juustoraastetta
suolaa
mustapippuria
paprikajauhetta
yrttimausteita

- paista purjoa ja pinaattia pannulla rasvassa, kunnes pinaatti on sulanut
- sekoita täytteen aineet keskenään ja levitä pohjalle

Pinnalle
1 iso tomaatti
pieni pala fetaa

- painele piirakkaan
- paista vielä 200 asteessa n. 20 minuuttia

Vielä kun vaan saisi itsensä vieläkin enemmän tuonne ulos ihmettelemään aurinkoa ja tätä alkavan syksyn kummaa säätä - lämmintä ja vähän haikeaa.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Maaseutuelämää

En ole koskaan asunut varsinaisesti maalla, vaikka moni koko kotipitäjääni maaseutuna pitääkin. Se ainoa kotinani toiminut omakotitalokin sijaitsi alle kahden kilometrin päässä keskustasta. Serkkujeni luona (ihan oikeasti) maalla tuli kyllä lapsena vietettyä paljon aikaa, mutta siitäkin on jo vuosia. Siksi kenties hämmästelenkin jatkuvasti kaikenlaista pientä kätevää, jota tämän talon ja sen piharakennusten uumenista esiin pulpahtelee. (Juu on siellä varmasti paljon tarpeetontakin, mutta se on eri juttu se.)

Hyvänä esimerkkinä toimikoon mattojen pesu. Kun kaupungissa matot on raahattava jonnekin kilometrien päähän matonpesupaikalle, ja työvälineinä toimivat raaka voima ja sinnikäs hinkutus, toimitaan täällä seuraavasti: matot likoon mäntysuopaveteen, sopivan ajan kuluttua levitys matonpesuhetekalle (!), painepesurilla huuhtelu ja siinä se. Kuivaustelineeksi sopivia puunrunkoja ja pukkijalkojen tyylisiä lautaviritelmiä kannettiin permannolle vain jostain. Kaikkea löytyy, ja mitä ei, sitä ei tosiaankaan tarvita.

Nyt täytyy jatkaa marjapuskien kimpussa ahkerointia, jotta illalla saadaan laittaa mehumaija porisemaan. Kyllä sitä näin hellesäällä täällä olosta nauttii, miinusmerkkisillä ilmoilla varmaan olisi toinen ääni kellossa...

torstai 1. elokuuta 2013

Jo vaihtui elokuuksi

Pahoitteluni hiljaisuudesta. Elämä tuli muiden suunnitelmien tielle, ja niinpä bloggailun sijaan olen täyttänyt aikaani hieman tärkeämmillä asioilla.

Blogin tilannetta ei ole myöskään parantanut se, että kameran laturi otti ja lähti omille teilleen uutta osoitettaan kertomatta. (En ole viitsinyt ostaa uutta, sillä laturin pahanenhan tietysti palaa reissultaan sillä siunaamalla.)

Ja kun aikaa on kulunut, kirjoittaminenkin ontuu. Siis kinkkaa vain hieman, ei tässä nyt toinen jalka haudassa kuitenkaan vielä olla. Vähän vain käynnistymisvaikeuksia.

Varsinaisten tekstin ja kuvien sijaan saattekin siis tyytyä tuokiokuviin lähimenneisyydestä sekä preesensistä.

Viime perjantain ja tiistain välisenä aikana nukuin joka yö eri paikassa. Tosin samalla tontilla. Saunoin joka päivä, seuranani 1-5 ihmistä. Ammuin ilmakiväärillä (huonosti) ja nautin herkullisia booleja (hyvin). Ihailin ylämaan karjaa, kuten myös temmeltävää juhlakan(/r)s(/j)aa. Nauroin paljon ja puhuin sytkäriin yllättävän paljon. Merivesi oli paljon lämpimämpää kuin aiemmin uidut järvivedet.

Oululaisella terassilla junaa odotellessa sain tuntemattomia juttelijoita pöytääni vieraaksi kokonaista viisi kappaletta. Ei toki kerralla, mutta silti. Käsitykseni kotimaakunnastani muuttui ainakin hieman. Ilmeisesti rinkan kanssa matkaavia pidetään helposti lähestyttävinä, rentoina reissulasseina ja -liisoina, joiden kanssa poriseminen ei ole laisinkaan kummaa. Itse pohjois-pohjanmaalaisena (alun pitäen) toki pidän tällaista käytöstä, jos ei nyt aivan paheksuttavana, niin eriskummallisena ainakin.

Eilen keräsin ruusunkukkia ja äsken kävin naapurihuoneessa rapsuttamassa kissaa ja kolmea pientä pentua. En tiedä montaa asiaa, jotka sopisivat paremmin yhteen: valloittava ruusun tuoksu ja pehmoisen kissavauvan rapsuttelu.

Olen ajanut parin viime viikon aikana paljon autolla (suhteutettuna aikaisempaan) ja olen oppinut jopa melkein nauttimaan siitä. CD-soitin ja ilmastointi eivät suinkaan ole olleet esteenä. Tänään ajoin vanhan kotitaloni ohitse, ja harmistuin nähdessäni sen kovin rapistuneen. Ilmeisesti sen tilalle suunnitellaankin uusia rakennuksia. Ajoin myös toisen vanhan kotitaloni ohi, sen soisikin jo ränsistyvän - arvannette sen olleen elämänsä vedossa.

Avoimesta ikkunasta kantautuu moottorisahan ääni. Välillä se vaihtuu traktoriksi, moottoripyöräksi, Kuplaksi, toiseksi henkilöautoksi, Bobcatiksi, ikivanhaksi bussinrotiskoksi, joksikin muuksi moottorilla toimivaksi asiaksi tai sitten suomireggaeksi. Tunnen oloni kotoisaksi, vaikka kotini onkin kaukana. Vaikka oikeastaan olen kotona. Kotikaupungissani ainakin. Ja tämä talo on yksi lapsuuteni maisemista, mummola, vaikkei omani.

Eiköhän jonain päivänä vielä tule se hetki, kun höpisen tänne viimeisistä virkkuukuulumisistani ja leipätaikinoistani, mutta välillä tällaistakin.