Pahoitteluni hiljaisuudesta. Elämä tuli muiden suunnitelmien tielle, ja niinpä bloggailun sijaan olen täyttänyt aikaani hieman tärkeämmillä asioilla.
Blogin tilannetta ei ole myöskään parantanut se, että kameran laturi otti ja lähti omille teilleen uutta osoitettaan kertomatta. (En ole viitsinyt ostaa uutta, sillä laturin pahanenhan tietysti palaa reissultaan sillä siunaamalla.)
Ja kun aikaa on kulunut, kirjoittaminenkin ontuu. Siis kinkkaa vain hieman, ei tässä nyt toinen jalka haudassa kuitenkaan vielä olla. Vähän vain käynnistymisvaikeuksia.
Varsinaisten tekstin ja kuvien sijaan saattekin siis tyytyä tuokiokuviin lähimenneisyydestä sekä preesensistä.
Viime perjantain ja tiistain välisenä aikana nukuin joka yö eri paikassa. Tosin samalla tontilla. Saunoin joka päivä, seuranani 1-5 ihmistä. Ammuin ilmakiväärillä (huonosti) ja nautin herkullisia booleja (hyvin). Ihailin ylämaan karjaa, kuten myös temmeltävää juhlakan(/r)s(/j)aa. Nauroin paljon ja puhuin sytkäriin yllättävän paljon. Merivesi oli paljon lämpimämpää kuin aiemmin uidut järvivedet.
Oululaisella terassilla junaa odotellessa sain tuntemattomia juttelijoita pöytääni vieraaksi kokonaista viisi kappaletta. Ei toki kerralla, mutta silti. Käsitykseni kotimaakunnastani muuttui ainakin hieman. Ilmeisesti rinkan kanssa matkaavia pidetään helposti lähestyttävinä, rentoina reissulasseina ja -liisoina, joiden kanssa poriseminen ei ole laisinkaan kummaa. Itse pohjois-pohjanmaalaisena (alun pitäen) toki pidän tällaista käytöstä, jos ei nyt aivan paheksuttavana, niin eriskummallisena ainakin.
Eilen keräsin ruusunkukkia ja äsken kävin naapurihuoneessa rapsuttamassa kissaa ja kolmea pientä pentua. En tiedä montaa asiaa, jotka sopisivat paremmin yhteen: valloittava ruusun tuoksu ja pehmoisen kissavauvan rapsuttelu.
Olen ajanut parin viime viikon aikana paljon autolla (suhteutettuna aikaisempaan) ja olen oppinut jopa melkein nauttimaan siitä. CD-soitin ja ilmastointi eivät suinkaan ole olleet esteenä. Tänään ajoin vanhan kotitaloni ohitse, ja harmistuin nähdessäni sen kovin rapistuneen. Ilmeisesti sen tilalle suunnitellaankin uusia rakennuksia. Ajoin myös toisen vanhan kotitaloni ohi, sen soisikin jo ränsistyvän - arvannette sen olleen elämänsä vedossa.
Avoimesta ikkunasta kantautuu moottorisahan ääni. Välillä se vaihtuu traktoriksi, moottoripyöräksi, Kuplaksi, toiseksi henkilöautoksi, Bobcatiksi, ikivanhaksi bussinrotiskoksi, joksikin muuksi moottorilla toimivaksi asiaksi tai sitten suomireggaeksi. Tunnen oloni kotoisaksi, vaikka kotini onkin kaukana. Vaikka oikeastaan olen kotona. Kotikaupungissani ainakin. Ja tämä talo on yksi lapsuuteni maisemista, mummola, vaikkei omani.
Eiköhän jonain päivänä vielä tule se hetki, kun höpisen tänne viimeisistä virkkuukuulumisistani ja leipätaikinoistani, mutta välillä tällaistakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti