Nerolla leimahti

Niinhän siinä sitten kävi, että superhelppo syyspipo alkoi näyttää silmissäni päivä päivältä ikävämmältä turhan suurine lankalenkkeineen ja siitä johtuvine löysyyksineen. Aloin siis kallistua purkamisen kannalle. Edessä oli vain eräs mutta: inhoan töiden aloittamista. Luominen on ihan mukavaa, siinähän se menee, mutta se laskeminen! Voi herramunjee, että se tympii. (Siksi niitä villapaitojakaan ei tässä blogissa tulla varmasti vielä hetkeen näkemään.) Jokin ratkaisu oli siis keksittävä, mutta kun internetin laiskanpulskea haravointi ei tuottanut tulosta, oli tartuttava härkää sarvista ja otettava loikka tuntemattomaan (ja muita sopivia kliseitä).

En luottanut ideaani alkuunkaan, mutta jestas sentään, sehän toimi!

(Niin vähän uskoin yritykseeni, etten kuvannut alkuperäistä tointa, nämä otokset ovat siis myöhemmin lavastetusta tilanteesta.)

En taatusti ole maailman ensimmäinen ihminen, joka tämän idean on saanut, mutta ei se intoani himmennä. Koen olevani suorastaan nero! (Ja ennen kaikkea myös vaatimaton.)

Minun oli tarvis purkaa työ vain tuon keltaisen osion alkuun, joten poimin pyöröpuikolle sopivasta kohtaa kerroksen verran silmukoita ja purin tavalliseen tapaan. Ihan kaikki silmukat eivät olleet samalta kerrokselta, mutta tarvittavan verran jaksoin purkaa silmukka kerrallaankin. Silmukat tulivat puikolle jopa oikein päin, mikä on asia, joka tuppaa olemaan sukkia tehdessä täysin mahdotonta. Miten loistavaa! Hämmästykseni oli melkoinen, kun tajusin, että hittolainen, onnistuin!

Kahvillan keskiviikkoisen viihdevisan (jonka joukkueemme muuten voitti, sekin vielä!) ohessa neuloin purkamani verran ja vähän päällekin, ja olen pipoon nyt paaaljon tyytyväisempi. Varsinainen onnistumisten keskiviikko tämä juuri päättynyt päivä!