Kevätkukkia ja (mielenkin)kuvia

Aamulla heräsin naapurista kantautuviin "Tuu kattoon! Kato!" -huudahduksiin ja arvasin rientää ikkunaan. Kotitietä tallusti poispäin korvat lurpaten kuka muukaan kuin Totoro (eli kämppis matkalla viimeisen koulupäivänsä viettoon - parin kolmen kilometrin verran ihmisiä ilostuttaen). Harmillisesti en ehtinyt napata kuvaa, mutta ehkä joskus on hyvä jättääkin joitakin otoksia vain mielen kansioihin.

Kerran näin vanhan, ruttuisen miehen istuvan kuskin paikalla ruumisautossa, puku päällä, mietteliäs ja syvä katse kasvoillaan, tupakkaa poltellen. Kuva oli niin täydellinen, kuin lavastettu. Aikani harmittelin, ettei minulla ollut kameraa mukana (ja jos olisikin ollut, en tiedä olisinko tohtinut kuvata ventovierasta), mutta toisaalta edelleen, useammankin vuoden päästä, pystyn palauttamaan mieleeni tuon hetken kuin valokuvan.

Kuvasin taas tulppaaneja. Kukat ovat varsin kiitollisia kuvausharjoitusten kohteita, niitä ei oikein saa tekemälläkään rumiksi, ja kuvasta tulee useimmiten jollain tapaa onnistunut. Nämä kyseiset yksilöt kasvattivat vartta astiassaan monta senttiä, mutta eivät auenneet vaan kuivuivat melkeinpä suut supussa. Kauniita ne ovat yhtä lailla, auki, kiinni, kuivuneina, tuoreina. Tuo kasvu vesijohtoveden voimalla ihmetyttää, samoin kuin se, että miten porkkanat ja perunat tietävät jääkaapin pimeydessä, että alkaa olla kevät?

Kyllä, olen ainakin Euraasian kolmanneksi lällyin.

Ikkunalaudallakin alkaa hiljalleen olla kevään ensi merkkejä. Kaupan basilika ja persilja saavat (ainakin toivottavasti) jatkaa elämäänsä pitkään uusissa mullissa ja ruukuissa. Siksak-nutussa viihtyvä rönsyliljakin on lisääntyneen valon myötä komistunut silmissä! Ja jottei blogi olisi vain täydellisen elämän näyteikkuna, jonkun kuvan laitamilta voi bongata ei niin kovin onnistuneen rukolan jatkokasvatusyrityksen.

Tarkennuksen (kuten oikeastaan kaiken muunkin) kanssa on vielä opettelua, mutta osaltaan noissa kuvissa viehättääkin se, että ne ovat vähän miten sattuu. Voi olla onnikin, ettei opettele kuvaamaan "liian oikein", vaan tekee kuten itsestä hyvältä tuntuu. Tietysti perusasioiden hallinta on hyväksi kuten kaikessa muussakin: opetellaan ensin säännöt, jotta tiedetään, kuinka voidaan rikkoa niitä, vai mites se oli.

Ei ehkä pitäisi mennä mihinkään lakkoon koskaan ikinä, sillä juuri kun päätin, että voisin olla ostamatta vaatteita (ostan niitä aika harvakseltaan), menin ja löysin kaksi täydellistä vaatekappaletta ja yhden ihan kivan (mutta puoli-ilmaisen). Kuten kuvista voi päätellä, hankittua tuli.

Puolustaudun sillä, että katsokaa nyt tuota mekon kuosia! Olisitteko itse muka voineet jättää tämmöisen oman onnensa nojaan? Sen on joku itse tehnyt, ommellut taskutkin, nappilistat, rypytetyn pääntien, ja vielä pistellyt käsin huolittelut hihansuihin. Se istuu ja sopii minulle oikein hyvin. Ja kaiken lisäksi tämä kaunein tunikamekko maksoi kaksi euroa!
(Se toinen täydellinen asia oli ihanasti huopunut, juuri sopivan kokoinen luonnonvalkoinen palmikkoneulevillatakki, sillä pärjännee säässä kuin säässä.)

Olen aika onnellinen.