torstai 19. maaliskuuta 2015

Kertaus on opintojen äiti

Tovin verran ehdin kieriä ahdistuksen ja tuskastuneisuuden pyörteissä stressini takia. Itkin päiväkirjaani, miten minulla ei ole ketään kenelle puhua, kukaan ei ymmärrä, olen yksin maailmassa, en tiedä mistään mitään, kaikki on kamalaakin kamalammasti, nyyh nyyh surku parku (no ehkä vähän liioittelen nyt, mutta selvyyden vuoksi se sallittakoon).


Sitten lopulta sain vähän tartuttua asioihin. Aloitin tekemällä ammatinvalintatestin ja naputtelemalla hakukoneeseen "Mitä tehdä elämällä" (jälkimmäisestä ei ollut sanottavaa hyötyä, ensimmäinen sen sijaan oli ihan avartavaa). Paras apu tuli kuitenkin ystävän taholta, tietty. Istuin keittiön pöydän ääressä vastentahtoisena, väsyneenä ja pahantuulisena. Ei ainakaan huvita nyt puhua mitään, ajattelin tiukasti ja yritin pitää katseeni ruudussa, kun asuintoveri istahti vastapäätä iltapäiväeväälle.

Onneksi kyseinen toveri ei ole noin vain periksi antavaa sorttia, vaan jaksoi olla sopivan ärsyttävän utelias. Keskustelimme ehkä kymmenisen minuuttia, ja ah, jopas jo keveni taakka harteilla ja asiat päässä asettuivat parempiin asemiin. Ei stressi tipotiessään ole, mutta eipähän enää lamaa eikä masenna.


Välistä tuntuu, että yksinkertaisimmat asiat ovat juuri niitä, jotka on aina opittava uudelleen ja uudelleen. Kuten vaikkapa juuri sen, että useimmat asiat selkenevät ihan vain sillä, että avaa suunsa ja puhuu. Toisen ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, usein pelkkä mieltä painavan asian ääneen sanominen asettaa sen mittasuhteisiinsa. On se vaan niin vaikea muistaa, mutta onneksi on ihmisiä, jotka muistuttavat! Kiitos elämä, kun olet antanut minulle niin hyviä ihmisiä ympärille (vaikka en niitä aina osaakaan ansaitsemallaan tavalla arvostaa). Ja ennen kaikkea, kiitos J!

2 kommenttia: