tiistai 3. helmikuuta 2015

Minäasioiden äärellä edelleen

Olen edelleen jatkanut minään ja minuuteen liittyvien kysymysten pyörittelyä. Pohtinut itsekseni, keskustellut ihmisten kanssa ja lukenut myös muiden ajatuksia näihin teemoihin liittyen. Edellisestä aihetta käsitelleestä tekstistä jäi sellainen maku, että pitäisin kaikkea itsetutkiskelua turhana. Tai en tiedä jäikö, mutta kun lisää asiaa on tullakseen, niin tulkoon toki.


Tietystikään oman käyttäytymisen ja ajatusmallien tutkiminen ja analysointi ei ole ajanhukkaa, sillä me ihmisethän olemme kuin sipuleita kerroksinemme. Uskon, että näitä kerroksia tutkimalla elämä muuttuu vapaammaksi ja siten myös mahdollisuudet onnen löytämiseen kasvavat. Pelko on vahva taustavaikuttaja, ja ilman itsetutkiskelua mennään helposti pässeinä sen narussa.


Tahallaan ja tahtomatta olen monta kertaa ollut elämässäni tilanteessa, jossa minun on ollut pakko pohtia tunteideni ja toimintani perimmäisiä syitä. Olenko vihainen, koska minua on kohdeltu väärin nyt, vai olenko peloissani, koska minua kohdeltiin väärin samankaltaisessa tilanteessa joskus? Pelkäänkö mahdollista tapahtumaa siksi, että se on oikeasti vaarallinen, vai olenko peloissani, koska en voi olla täysin tilanteen ohjaksissa? Jos päädyn siihen, ettei tilanne ole todella vaarallinen, miksi pelkään kontrollin menettämistä, miksi minun on hankalaa luottaa muihin, miksi en vain antaisi mennä?

Ehkä sipulin kerrosten alta ei paljastu mitään sen kummempaa kuin ikuisesti uusia kerroksia, mutta varmasti kuoriminen kehittää, siitä voidaan varmaan olla yhtä mieltä.


Lainasin kirjastosta puolisen metriä runoutta. Tartuin summanmutikassa pariin, aloitin Axel Fredenholmin teoksesta Tilitys elämälle ja jatkoin Kai Niemisen Perimmäisten kysymysten äärellä pariin.

Molemmilta löytyi oivia lainauksia, kirjoitan niitä pari tähän talteen.

Fredenholm minuudesta ja pelosta:

Jokainen ajatus, jokainen sana ja teko 
on kuteena luonteen kangaspuissa,
ja vaikka kankaan kuviot vaihtelevatkin,
loimi pysyy samana heijastaen omaa sisäistä maailmaasi.

- -

Niin kuin levoton henki hautojen yllä
palaa muisti menneisyyden maailmaan
ja lukee hautapaasien rapautuneita kirjoituksia
tehden kunniaa haamuille.

Ja siitä, mikä on syvintä:

On olemassa voima, jota aurinko ja tähdet tottelevat;
on olemassa tie, jota ylevät henget kulkevat,
pyhä kirjoitus, jonka kaikki osaavat tulkita,
ja kieli, jota kaikki täydellisesti ymmärtävät.

On olemassa voima, joka on heikoissa väkevä;
joka lempeästi suo anteeksi epäoikeudenmukaisuuden
ja keventää toisten taakkoja.
Voima joka on kaiken elollisen korkein laki.

On olemassa voima, joka voittaa kaiken
ollen itsessään suuri, kaunis ja pyhä.
Maallisesta kielestä et löydä ainuttakaan sanaa,
joka on kauniimpi kuin rakkaus.


Nieminen perimmäisistä kysymyksistä:

- - ja niin vuorossa onkin jo seuraava perimmäinen kysymys: 
olenko tänään onnellinen vai synkkä?

siihen on helppo vastata:
jos kuolen tänään, kuolen mieluiten onnellisena
ellen kuole, olen saanut elää yhden onnellisen päivän
enemmän

olen siis onnellinen

(jos kuolen, voi harmittaa jälkeenpäin, mutta nyt on kyse tästä päivästä)

Itsestä:

- -  

Minäkö näin ajattelen? Mikä minussa ajattelee? Olen menettänyt sen minän joka määritteli rajani - se on liuennut, koetan ymmärtää sitä suurempaa kokonaisuutta johon se on liuennut; minäni ei ole kadonnut, ei laimennut, se on olemassa uudella lailla, hajautuneena ja uudelleen sitoutuneena, on vaikea myöntää ettei ole sitä miksi itseään kuvitteli, mihin oli tottunut luottamaan, mutta vielä vaikeampi on olla takertumatta minän muistoon silloin kun olisi vielä helpompaa olla kuvitteellinen minä, kuva, kaava, kun voisi tarkistaa konseptista mitä juuri nyt pitäisi tehdä. Jos nautinnon, onnen hetkinä on liuennut johonkin suureen, suurempaan elämään, mutta tuskaisina epäilyn hetkinä käpertyy itseensä, sitä vain pettää itseään (itseään? juuri kun koetan esittää ettei itseä ole) (pettää itseään?) (onnen hetket ovat yhtä todellisia kuin tuskan)

Tätä ei ilmeisesti ole helppo ratkaista 

- -

Kaikki uskonnot haluavat vapauttaa ihmisen omasta itsestään. Minä epäilen niitä: ellei "itseä" ole, kuka vapautuu? Täytyy osata olla yhtaikaa itse ja vapaa. Ja unohtaa itsensä ja vapautensa. Olla vain ja olla, elää, antaa elämän toteutua.

(Enkä edes aloittanut vielä osiota, joka on nimetty Pieneksi elämäntaito-oppaaksi.)

On onni lukea, on onni kirjoittaa, on onni ajatella. Ja on onni tehdä! Seuraavaksi aionkin kirjoittaa jostain ihan muusta kuin vain päänsisäisistä.

(Onni on myös lahjaksi saatu ihana kamera, josta oppii joka päivä uutta.)

2 kommenttia:

  1. Oletko lukenut Mirkka Rekolan kirjan Muistinavaruus? Jos et, niin suosittelen.
    Ihanaa kun löysit runot, ne minutkin aina kiskovat pois kaikenmaailman "oloista" - ja auttavat kun ei tiedä mitä lukisi tai kirjoittaisi.
    (Kieli, sanat, lauseet, rivien välit. Voi kuinka niitä voikaan rakastaa!).

    VastaaPoista
  2. En ole, kiitos vinkistä! Täytyy laittaa lukulistalle, ja katsoa jos vaikka ensi viikolla jo se löytyisi lähikirjastosta. Mulla on ollut runojen kanssa aina vähän erikoinen suhde: en ole aikoihin kirjoittanut muuta kaunokirjallista, mutta luettua tulee kamalan vähän. Ehkä se on joku kypsymisjuttukin, kausi-asia. Nyt tilanne kyllä muuttuu, sen tiedän.

    VastaaPoista