Pohtimisten äärillä

Aika moni tuntuu ajattelevan syksyä uutena alkuna, ja perinteisessä vuodenkierrossa vuosi vaihtuukin loppusyksystä. Tänä syksynä on minustakin tuntunut erityiseltä, vaikka verrattuna vuoden takaiseen on elämässä huomattavasti vähemmän muutoksia. Tai ehkä ne muutokset ovat nyt kypsyneet vaiheeseen, jossa jotain uutta syntyy. Toisaalta, tältä tuntui myös viime talvena, vuoden vaihteessa, maaliskuussa ja kesän alussakin.

Mutta miksi uusien asioiden aloittamiseen ja innostumiseen saisikaan ryhtyä vain kerran vuodessa? Eräässä elämänvaiheessa suhtauduin maanantaihin kuin uuteen vuoteen: tästä se alkaa, uusi elämä, kaikenlaisine päätöksineen ja suunnitelmineen. Ja mitä sitten vaikka perjantaina kaikki olikin jo unohdettu - kohta saapui taas maanantai. Ehkä elämä on liian lyhyt vuotuissuunnitelmiin, ja olisi hyvä keskittyä jos ei päivään kerrallaan, niin viikkoon sitten.

Olen ollut myös muunlaisten pohdintojen äärellä. Olen miettinyt sitä, kuinka monta sellaista blogia on, jossa nuoret nätit tytöt kirjoittavat teekupposista ja pörröisistä kissoista, ja sumuisiksi suodatetuissa kuvissa helmat ja disneymäisen paksut tukat hulmuavat.

Sitten olen miettinyt sitä, miksi ihmiset ottavat kaiken niin kovin tosissaan. Muovittomaan syyskuuhun ei voida osallistua, koska roskapussit. Että jos jossain asiassa ei ole alusta alkaen sataprosenttista onnistumismahdollisuutta, on turha edes yrittää.

Ja sekin, että miksiköhän joidenkin tosielämässä mukavien ja kivojen ja älykkäiden ja empaattisten ihmisten virtuaaliminät ovat välillä kovin itseään korostavia ja suorastaan ärsyttäviä.

Sellaisia pieniä keskeneräisiä mietintöjä tällä erää, välipuhteena ikäänkuin.

(Vaikka olen minä pohtinut myös neuleasioita ja virkkuita sekä tulevan lauantain pitopöytää (toveri J kirjoitti ja piirsi kokopitkän sarjakuvan, täytyyhän sitä juhlia), mutta ei niistä nyt sen enempää.)