Villaa ylle

Kun taivas on harmaa kuin marraskuinen aamu ja lämpötila huitelee juuri ja juuri viidentoista kieppeillä, on minun kirjoissani vahvasti syksy. Ja syksy tarkoittaa ennen kaikkea puikkojen kilinää. Uudessa seurustelukumppanissa on se(kin) hyvä puoli, että elämään ilmaantuu uusi käsitöiden vastaanottaja (eikä tuo varmaan vielä tässä vaiheessa tohdi kieltäytyäkään). Siispä puikoilla nyt viimeinkin kuplalapaset.

Harmaa on suomenlammasta ja veikkaisin punaisenkin olevan tyystin villaa. Pelkään peukaloiden kestävyyden puolesta, ja pohdin voisikohan sekaan neuloa jotain vahvikkeeksi, vaikkapa karhunlankaa? Tai sitten täytyy vaan parsia, se taitoni onkin vielä jokseenkin hataralla pohjalla. Jussi-paita -värit valikoituivat tumppuihin ihan vahingossa, mutta toisaalta sopivat pohjalaisjuuriaan fiilistelevälle miekkoselle. (Ja jotta muistaisin: silmukoita näissä on 28, joka on hiukan naftisti ja puikot perus 3,5.)

Taustalla yksi suurimpia aarteitani: mummon virkkaama parisängyn päiväpeitto. Ehdin haaveilla moisesta parisen viikkoa ja kappas, kun suunsa avaa saattavat toiveetkin helpommin toteutua - sellainen löytyi joutilaana mummon kaapista. Heinäkuussa 87 vuotta täyttänyt äidinäitini olisi vielä innokkaasti jatkanut peittoa, se kun on himppasen lyhyt sänkyyni, mutta painokkaasti sanoin, että osaan minä itsekin. Jaaha, osaisi kai sitä, mutta se aikaansaaminen onkin sitten eri juttu...

Aikaansaamisesta puheen ollen mainittakoon vielä alkukesästä tehdyt sukat. Ai miten niin en osaa arvioida langanmenekkiä? Toisaalta tykkään tuosta eriparisuudesta, kaveruksiksi ne kumminkin tunnistaa.

Sitten kuppi teetä, afrikkalaista musiikkia taustalle (kuten vaikkapa Bassekou Kouyatea) ja puikot pyörimään. Parempaa sadepäivän viettotapaa en äkkiseltään keksi.