Ihmissuhteiden pohdiskelua ja odottamista

Tänään aamusella huomasin pohtivani ihmisten kanssa toimimista(ni). Aika usein minulla on sellainen olo, etten oikein osaa olla ja pelata ihmissuhdepelejä niin kuin kuuluisi. Esimerkkinä säännöllisin väliajoin toistuva tilanne: juttelen jonkun kanssa pitkät pätkät, avaudun ja kerron asioistani syväluotaavasti, kun taas toinen kyselyjensä lomassa mainitsee elämästään vain muutamia helposti kieleltä irtoavia valittuja paloja. Helposti syyllistyvänä ihmisenä sitten morkkaan itseäni, että kun taaskaan et sitten osannut nähdä itsesi ulkopuolelle ja kysyä toisen kuulumisia.

Hakusana: suoraan puhuminen

Tänään oivalsin, että kyse ei olekaan välttämättä siitä, että toimisin tilanteessa jotenkin väärin. Tunnen parikin kuvatunkaltaista ihmistä, joiden kanssa keskustelen mielelläni, mutta myöhemmin olo on outo. Vastapuoli kyselee paljon ja mukavaltahan se tuntuu kun ollaan kiinnostuneita, mutta jälkeenpäin tunnen antaneeni kuorman ja saaneeni takaisin hyppysellisen. Välillä näinkin, mutta ei kai tasapainoinen ihmissuhde toimi joka kerta niin?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, etten ole tarpeeksi kiinnostunut enkä osaa kysellä kuten toiset. Tosiasia vain on, että nautin enemmän keskustelusta, jossa ihmiset kertovat itsestään ja asioistaan tasavertaisesti ja luontevasti. (Erikoistilanteet ovat tietysti erikoistilanteita, puhun nyt yleisellä tasolla.)

Hakusana: ihmissuhteet

Kuuntelen mielelläni, mutta en osaa kalastella tietoja vaan mieluummin odotan niiden nousevan pintaan itsestään - kun aika on kypsä ja tilanne sopiva. Tuskinpa olen ainoa, joka näin kokee, mutta silti olen tuntenut olevani riittämätön ja huono keskustelija.

Ihailuni noita kyselijöitä kohtaan koki pienen kolauksen, kun aloin pohtia piiloutuvatko he oikeastaan kysymystensä taa? Kun kyselee tarpeeksi, ei keskustelukumppani ehdi esittää vastakysymyksiä ja toinen on ikään kuin suojassa omien asioidensa kanssa. Varmaan heilläkin on ihmisiä, joille he avautuvat, mutta eikö ole jopa epäreilua odottaa toisen kertovan itsestään kaiken ja samalla pysytellä itse hiljaa?

Hakusana: keskustelu

Toinen tilanne, jonka kanssa minulla on välillä vaikeuksia ja josta olen joskus saanutkin palautetta, on suoraan puhuminen. Tai siis että se ei ilmeisesti olisi kovin toivottavaa. Ymmärrän kiertelyn ja kaartelun ajoittain, mutta jatkuvassa kanssakäymisessä se rasittaa. Tai jos kysytään suoraan niin silloin oletettaneen myös vastauksen olevan suora! Vai onko olemassa joku hiljainen aikuisten sopimus, josta minulle on unohdettu kertoa? En ole maailman paras ihmisten tulkitsija, joten yleensä tapanani on luottaa ihmisten sanaan.

Jos kysyn vaikkapa että haittaako jos teen jotain jollain tavalla ja saan vastaukseksi, että ei, niin uskon asian näin olevan. Joskus sitten kuulen aikojen päästä ja mutkien kautta, että tottakai haittasi, ja olisi pitänyt ymmärtää olla edes kysymättä moista! Mitä on tämä tämmöinen?

Hakusana: kommunikaatio

Lasten kanssa kommunikaatio on paljon helpompaa, kesällä ilahduin siitä päivittäin. Tavanomainen keskustelu meni jotakuinkin näin:

Minä: Haluisitko tulla mulle kaveriksi, käytäs kitkemässä tuo porkkanapenkki?
Lapsi: En.

Siinä se! Ei selittelyjä, ei venkoiluja, ei sanota yhtä ja tarkoiteta toista (ja oleteta, että tämä rivien väli on itsestäänselvä), vaan puhutaan asiat niin kuin ne on. Ai että sellaisten ihmisten kanssa on vaan niin paljon helpompi olla, kun ei tarvitse arvuutella. Ja mikäli jollakulla on sellainen käsitys, että suoraan puhuminen olisi aina ja pakosti tylyä, niin höpsis! Asiahan kuulostaa juuri siltä kuinka sen esittää.

Hakusana: odotus

Huh. Että tällainen aamunavaus tällä kertaa. Sainpahan tähänkin sitten kulumaan tunnin pari tätä piiitkää päivää - illalla kun vasta kuulen asuntoasioista, joiden piti varmistua jo eilen. Peukut pystyyn ja sormet ristiin (tai tuun teille asumaan)!

(Tekstin kuvitus syntyi laittamalla kuvahakuun muutamia avainsanoja ja nappaamalla sieltä parhaat palat. Siis perinteisellä tyylillä, mutta ei niin kirjaimellista kuin tavallisesti.)